Harjoittelin tänään, harjoittelin muiden todellista näkemistä. Helposti kuljen läpi päivän miettien itseäni; miltä näytän, miten puhun, mitä teen, mitäköhän muut ajattelevat minusta. Tänään keskityin muihin, tarkkailin heitä sellaisinaan kuin he edessäni olivat ilman, että näkisin heidän sijaan heijastuksia itsestäni. Tänään näin kauneutta, ristiriitaa, huolehtimista, surua, rakkautta, eksyneitä ja itseltään piilossa olevia ihmisiä.
Kuljin aamuruuhkassa satojen ihmisten kanssa. Tutkin heidän ulkoista olemustaan, aloittaen vaatteista, mitä he olivat valinneet pukea tänään päälleen, mitä he viestittävät vaatteillaan, mihin ryhmään he pyrkivät sopeutumaan asuvalinnoillaan. Millaisen vastaanoton he saavat muilta, kokevatko he oikeasti kuuluvansa jonkin tiettyyn ihmisryhmään vai pyrkivätkö he sulautumaan joukkoon, tai erottumaan joukosta.
En löytänyt vastauksia, ainoastaan enemmän kysymyksiä. Törmäsin omiin ennakkoluuloihini ja mieltymyksiini, vaikka pyrin pitämään nämä erillään siitä todellisuudesta, jota seurasin. En löytänyt vastauksia, joten katselin syvemmälle. Tarkkailin kehoja, asentoja ja eleitä. Mitä ihmisen keho kertoo hänestä, miten asento vaikuttaa henkilön olemukseen ja millaisilla eleillä hän viestii – ovatko nämä ristiriidassa vaatetuksen kanssa? Ovatko nämä ristiriidassa todellisen sielunmaiseman kanssa? Näin jännittyneitä ihmisiä, kiristyneitä ja kiireisiä. Näin poissulkeutuneita henkilöitä, joiden katse pysyi lattiassa ja keho pyrki piiloutumaan. Näin räikeitä henkilöitä, joiden kehot väistämättä herätti muiden huomion.
Mietin kauneusihanteitamme, miten kaksi aivan erinäköistä ja kokoista ihmistä edessäni voisivat ulkomuotonsa perusteella olla kauniita tai rumia, hyviä tai huonoja ihmisiä. Katselin miten muut reagoivat ihmisiin ympärillään, kuinka me kollektiivisesti asetimme toisiamme lokeroihin, sen mukaan miltä näytämme. Tunsin surua siitä pinnallisuudesta, jonka keskellä elämme.
Yritin katsoa pintaa syvemmälle, nähdä sen todellisen henkilön, joka edessäni istui tai vieressäni seisoi. Pyrin näkemään hänet ilman vaikutuksia mistään ulkoisesta. Tämä oli vaikeaa, mutta vaivan arvoista; aina hetkittäin näin pilkahduksia todellisuudesta. Näinä hetkinä koko kuvani henkilöstä muuttui, onnistuin näkemään hänen todellisen itsensä ja tämä todellisuus oli herkkyydessään aina hyvin kaunis. Toiset oli helpompi nähdä kuin toiset – aivan kuin toiset olisivat olleet kauempana omasta todellisesta itsestään kuin toiset. Nähdessäni nämä henkilöt yllätyin siitä ristiriidasta, jonka edessäni näin; usein ulkoinen kuva ei vastannut ollenkaan sitä, mitä henkilö todella oli.
Tämän ristiriidan huomaaminen toi päivääni paljon lempeyttä; mistä olisin aikaisemmin tuskastunut, kohtasin nyt ymmärryksellä. Suuttumuksen sijaan lähetin kaikille ympärilläni rakkautta, ja toivoin, että heidän olisi tänään hyvä olla, edes hetken.
Loppupäivästä keskittymiseni herpaantui ja huomasin kääntyväni takaisin itseeni. Tällä kertaa mietin kuitenkin mitä minä haluan vaatteillani viestittää maailmalle, mitä minun kehoni kertoo minusta ja mitä eleeni viestittävät muille. Pysähdyin kyseenalaistamaan, vastaako ulkoinen minäni sisäistä minääni ja kuinka suuressa ristiriidassa minä itse elän?
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Vastaa