Mitä leimojemme alta paljastuu?

Katselen itseäni, tarkkailen minuuttani ja sitä mitä olen ja mitä olen ollut. Tarkkailen niitä sanoja, jotka minua kuvaavat, kuinka ne ovat päässeet ihoni alle ja muovanneet omakuvaani. Tunnustelen näitä leimoja itsessäni ja mietin kuvaavatko ne minua ollenkaan. Olen muutakin kuin kuvaavia sanoja, attribuutteja ja leimoja. Olen muutakin kuin tekoni ja saavutukseni, paljon muuta, jopa kokonaan näistä irrallinen.

Olen lapsi, tyttö, koululainen, josta kasvoi nuori nainen, ylioppilas, opiskelija. Olen tytär, sisar, ystävä, rakastaja ja rakastettu. Olen suomalainen, suomenruotsalainen, ulkosuomalainen. Olen nainen, olen aikuinen, olen valmistunut, restonomi, opiskelija. Olen Espoolainen, maahanmuuttaja, matkusteleva maailmankansalainen. Olen harjoittelija, myyjä, tarjoilija, opas, rekrytoija ja esimies. Olen luonnonläheinen, eläinrakas, tunteellinen ja herkkä. Olen äkkipikainen, vaativa, nopea ja tehokas. Olen sosiaalinen, mutta välillä katoan koska kaipaan rauhaa. Olen autoilija, olen rikas, olen köyhä. Olen matkustelija, maailmaa nähnyt ja puhun viittä eri kieltä. Olen luova, olen taiteellinen. Olen myös looginen ja viisas. Vuosien aikana olen ollut kaunis, ruma, laiha ja lihava. Tyylikäs ja tyylitön. Sukeltaja, juhlija, hetkessä eläjä, joka kulkee päähänpistojensa mukaan. Olen koiranomistaja, kissanomistaja, heppatyttö. Haaveilija, unelmoija. Tekijä ja toimeenpanija. Huolehtija ja huolehdittava. Tätä kaikkea minä olen, ja paljon muuta.

Osan leimoista olen ottanut niin omakseni, etten voi kuvitellakaan olevani mitään muuta. Kuin minuun syntyessä olisi asetettu tietynlainen ominaisuus, enkä voi tätä enää muuttaa. Minussa istuu tiukasti leimat, jotka olen omistanut kasvuiässä, en ole ymmärtänyt, että olen muuttunut viidessä, kymmenessä ja viidessätoista vuodessa. Mitä olin ennen, en ehkä enää ole tänään. Silti näen itseni helposti näiden leimojen kautta ja tuon itseäni esille näiden kautta. En anna muiden nähdä minua sellaisenaan kuin olen, vaan asettaudun naamion taakse ja näyttäydyn heille omaksumieni kuvausten kautta.

Istun yksin ja kirjoitan. Tunnustelen itseäni, kehoani, ihoani, tunteitani, oloani ja olemustani. Huomaan, etten tunnista todellisessa minässäni yhtäkään näistä kuvaavista titteleistä. Persoonani ei muutu siihen liitettävän sanan myötä, eikä yksi osa-alue elämästäni valtaa minua ja tee minusta tietynlaista.

Ilman leimojani, ilman naamioitani ja titteleitäni olen minä. Puhtaasti minä itse, ihminen ja henkilö, joka vain on, ilman tarvetta kuvailulle. Tunnen olevani kokonainen, eheä, valovoimainen, läsnä itsessäni ja tässä hetkessä. Mitä muuta minun tarvitsisi olla?

Ajatus siitä, että voisimme kohdata toisemme aidosti, ilma titteleitä ja naamioita tuntuu lämmittävän koko kehoni. Voisimme elää maailmassa, jossa kohtaamme ihmisen, kokonaisuuden ja nähdä hänet kokonaisuutena, juuri sellaisenaan ilman tarvetta kuvaaville tarralapuille, jotka piilottavat todellisuutta.

Rakkaudella,
Ida

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s