Ida Hedman

Tunnen. Tunnen koko ajan, jatkuvasti ja ainaisesti. Tunteeni ovat kuin meri, voimakkaita, äärettömiä, alati muuttuvia suuria mysteereitä. Toisinaan välkehdin auringossa, ilo ja inspiraatio virtaavat suonissani, loiskahtelen iloisesti rantakivetyksiä vasten. Toiste olen myrskyävä meri, harmaa ja raskas, hallitsematon massiivinen voima, joka hukuttaa kaiken ympärillään. Välillä pintani on täysin tyyni, mutta pinnan alla kulkee vahvoja virtauksia, jotka vievät mukanaan.

Kuin vesi imen kaiken itseeni, enkä aina tiedä ovatko tunteet omiani vai ympäröivän maailman. Kuin vesi kannattelen kaikkea, joka antautuu kellumaan pinnallani. Haaksirikkoutuneet ohjaan takaisin turvalliseen rantaan, epävarmuuden nielaisen syövereihini. Meren lailla tunteeni kuohuvat ja ohjaavat elämääni, virtojen mukana kulkien aina sinne mikä tuntuu oikealta.

Meditaation avulla olen löytänyt tyyneyden. Osaan istua rannalla katselemassa kuohuvaa merta, tutkien ja ihaillen sitä, menemättä kuitenkaan sen virtausten vietäväksi. Rauhassa ja turvassa rannalla näen mistä tunteeni kumpuavat, ymmärrän mihin reagoin. Annan itseni reagoida.

Hiljentyminen on avannut minulle aivan uuden ulottuvuuden, antaen tilaa itselleni ja kaikelle mitä koen. Huomaan, kuinka väkisin yritän tyynnytellä merta, sulkea sen pieneen tilaan, pitää kaiken sisälläni. Kun tätä tekee tarpeeksi kauan, tulee väistämättä räjähtämään tavalla tai toisella. Itsensä jatkuva peitteleminen myrkyttää meitä sisältäpäin.

Vaatii rohkeutta ja avoimuutta nähdä mistä omat tunteet kumpuavat. Usein reagoimme ympäröivään maailmaan ja tapahtumiin tavalla, jonka koemme häpeälliseksi, vääräksi. Yritämme piilotella tätä, sopeutua niihin normeihin, jotka meille on annettu. Kivenkovat kasvot ovat enemmän hyväksyttyjä kuin pehmeä, haavoittuvainen sydän. Peilityyntä pintaa ihaillaan ja myrsky pelottaa. Syvyys kauhistuttaa, virtaukset pinnan alla ovat vaarallisia.

Rohkeus ja avoimuus silti kannattavat, ne opettavat meitä, näyttäen miten selviämme rajuimmankin myrskyn läpi. Nähdessämme itsemme ja omat tunteemme sellaisinaan, pääsemme käsiksi niihin asioihin, jotka nämä tunteet nostattavat – voimme hiljalleen päästää näistä asioista irti, meidän ei enää tarvitse tanssia niiden tahtiin. Ymmärrämme, että reagoimme, että emme ole yhtä tunteidemme kanssa. Tunteemme kertovat meistä ja siitä, mitä sisällämme lymyää, mitä olemme itseltämme piilottaneet.

Oppimalla luottamaan tunteidemme mereen pystymme sukeltamaan pinnan alle. Näkemään, mitä pohjalla lepää, voimme nähdä itsemme aivan eri tavoin; syvimmän ja puhtaimman itsemme, joka on kuin pieni lapsi reagoiden kaikkeen ympärillään. Ehkä voimme opettaa tätä lasta astumaan esille, uimaan, luottamaan itseensä ja näyttämään itsensä. Antaa tunteille tilaa, antaa niiden viestiä ja oppia ymmärtämään mitä nämä viestit tarkoittavat.

Rakkaudella,
Ida