Kaiken tämän keskellä elää rakkaus

Kiirehdin kaupungin halki vihkoa hakeakseni. Olin ottanut kynät mukaani, mutten mitään mille kirjoittaa ja minulle tuli kiire istua alas, saada ajatukset päästäni paperille. Nyt mietin mistä aloittaa. Siitä, että kaupunki ympärilläni hiljalleen hiljenee, kuin luoden tilaa rauhoittumiselle, unelmilleni, surusta sisälläni vai sinusta, joka nyt kuljet vierelläni?

Eilen tunsin kyyneleet silmissäni koko päivän, ne halusivat väkisin valua alas ja minä halusin väkisin pitää ne sisälläni. Itsepintaisesti kyyneleet muodostivat valkoisia suolajonoja poskilleni ja lohduttomasti takerruin lähellä olevaan syliin. Tunsin, kuinka koko talo vaipui horrokseen ja jokainen jäljelle jäänyt vaivoin uskalsi katsoa toistensa surunmurtamiin kasvoihin. Hiljaa istuimme, me jäljellejääneet, kukin ihmetellen tulevaa. Kukin tuntien ympäröivän hiljaisuuden tukahduttavan kaiken, joka muutoin olisi niin luonnollisesti purkautunut ulos. Hiljaisuudessa takerruimme toisiimme, lempein äänin, sanoin ja elein. Lohduttaen jokainen toinen toisiamme, yrittäen peittää jo menneen valheelliseen tavanomaisuuteen.

Ihmettelen mitä ryhmälle tapahtuu, kun se purkautuu. Mitä yhteydellemme, rooleillemme ja dynamiikallemme tapahtuu – olemmeko loppujen lopuksi olemassa ilman toisiamme ja mitä maailma tuo meille teidemme erotessa? Tunnen teidät vielä vierelläni. Kiitän teitä läsnäolostanne ja sanon hyvästit. Meitä kaikkia odottaa jokin uusi, tavalla tai toisella elämme kukin jälleen uutta vaihetta. Murroksessa hapuillen, mutta määrätietoisesti matkallamme kohti seuraavaa vaihetta elämässämme.

Suru on silti suuri ja koko kehoni vavahtelee itkusta, surusta, onnesta, rakkaudesta. Olette kaikki minussa ja irtautuminen sattuu. Sattuu, vaikka tiedän, että side on katkaistava. Sattuu, vaikka tiedän, että rakkaus on suurempi kuin yksikään suru. Sattuu, vaikka jo nyt pystyn hymyilemään muistoille. Kätenne ovat vielä ympärilläni ja äänenne kaikuu korvissani. Läsnäoloa on monenlaista.

Sinä jäit vielä, kaappasit minut syliisi ja jokaisena levottomana hetkenä rakastit kivun pois. Käsivartesi ympärilläni, ihosi vasten ihoani, yö tuntui liian lyhyeltä ja päivä kului liian hitaasti. Kaipaan sinua vierelleni, entistä enemmän nyt, kun maailma muistutti lähestyvästä lähdöstäsi. Lähdöstäsi, joka ei kuitenkaan osaa minua pelottaa. Onko se saumattomuutemme vai tapamme vältellä koko aihetta? Jokin sinussa on erilaista. En unelmoi loppuelämästä yhdessä, en kodista, en tasapainoisesta arjesta. Edessäni näen ainoastaan tyhjää, kuin jokin valinta olisi vielä tekemättä. Edessäni näen kaiken, kuin elämämme olisivat jo kauan sitten kietoutuneet yhteen ja taas saamme lahjan valita toisemme joka ikinen päivä elämäämme. Saamme jälleen valita rakkauden, saamme jälleen kokea sen valtavan syvän kumppanuuden. Ja kaikesta tästä rakkaudesta huolimatta, tiedostan, että voimme valita toisin. Toimimme ainoastaan, jos kohotamme, tuemme ja rakastamme toinen toisiamme pyyteettömästi, ehdoitta. Pohdin mitä valitsemme, vai valitseeko maailma puolestamme?

Yhtäkkiä huomaan haaveilevani elämästä Espanjassa. Eläen taiteen ympäröimänä, tutkien Cordobaa, tutkien arabien jalanjälkiä. Haaveilen ikuisesta kesästä, meren rannasta, vapaudesta, jota en koe täällä. Haaveilen paluusta juurilleni, mustalaisuuteen, paljasjalkaisuuteen. Haaveilen tasapainosta, lempeydestä. Vapaudesta luoda. Onko se kesä, joka virtaa suonissani vai epävarmuus tulevasta? Onko se epäilys nykyhetkestä ja siitä suunnasta, jonka nyt olen valinnut? Veto on vahva, kuulen kutsun ja ihmettelen minkä tuulen mukana seuraan tuota kutsua. Ihoni kihelmöi levottomuudesta ja huomaan kuinka en sovi tähän maailmaan.

Pohdin tulinko tänne vain tavatakseni teidät? Perheeni, joka on etsinyt minua samalla lailla kuin minä olen teitä etsinyt. Salaa toivon, ettei meidän enää tarvitsisi etsiä tai liikkua, että koti luonnollisesti muodostuisi välillämme. Ihmettelen, josko tällä kertaa olen löytänyt jotakin pysyvää. Vai onko sisälläni kumpuava rauhan ja varmuuden tunne lähtöisin siitä tiedosta, että riippumatta siitä mitä tapahtuu, kaikki tulee järjestymään. Riippumatta siitä, mitä tapahtuu, rakkaus on ikuista eikä kukaan voi sitä minulta viedä.

Katselen ihmisiä ympärilläni, tätä kaupunkia, joka on tuhansien välietappi, kasvattaja, ponnahduslauta tulevia seikkailuja varten. Tunnustelen tätä kaupunkia, joka on jatkuvassa muutoksessa. Ehkä täällä on siksi niin helppo olla; mikään ei jää kiinni, tämä on kaupunki täynnä unelmia ja hulppeita suunnitelmia tulevalle. Tämä kaupunki on ikuisessa liikkeessä, ainaisesti nojaten hieman tulevaan ikiaikaisten linnakkeidensa kanssa. Tämä kaupunki on aina läsnä, turvasatamana meille, jotka kulkevat. Etsivät. Elävät lapsina vieläkin, kun elämä vaatii aikuisuutta.

Kaipaan silti lisää mahdollisuuksia, inspiraatiota, elämää. Vähemmän vakavuutta ja sääntöjä. Muihin verrattuna elämäni näyttää tuuliajolta. Muihin verrattuna elämäni tuntuu vakauden tyyssijalta. Hetkellisestä levottomuudesta huolimatta sisälläni lepää rauha ja varmuus. Murroksessakin pystyn luottamaan. Surusta huolimatta pystyn iloitsemaan. Erosta huolimatta pystyn olemaan läsnä. Ja kaiken tämän keskellä elää valtava rakkaus. Täyteläinen, suloinen, ehtymätön, vahva rakkaus. Rakkaus, joka kukoistaa kesäauringossa, yöttömän taivaan alla, tuulenvireen mukana minuun, minussa, minusta, kaikkialla.

Rakkaudella,
Ida

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s