Ida Hedman

Olen viime päivät kamppailut itseni kanssa, niiden monstereiden kanssa, jotka olen pääni sisään luonut. Olen joutunut todella kohtaamaan itseni, omat asenteeni ja ajatukseni, tarkkailemaan ja tutkimaan niitä. Olen kohdannut itseni lempeästi, surullisena, peloissani. Olen kysynyt itseltäni ja maailmalta tuhansia kysymyksiä ja vastausten sijaan olen löytänyt uusia kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka jälleen ovat herätelleet minua ja avanneet täysin uusia ovia elämään.

Elämämme on valtava kiertokulku, jossa kuljemme yhdestä vaiheesta toiseen. Kuorimme yhden kerroksen, jotta voisimme jälleen kuoria toisen, kolmannen ja sitä seuraavan, kunnes kuoria ei enää ole jäljellä ja voimme seistä täydesti omina itsenämme tässä maailmassa. Kysymykset ja vastoinkäymiset tuntuvat usein olevan samat kuin aikaisemmin, mutta jokaisella kerralla kohtaamme elämän haasteet erilaisina, uusina versioina itsestämme.

Taas mielessäni pyörivät kysymykset luopumisesta, pelosta, rakkaudesta ja luottamuksesta. Hakeudun rauhaan, vaikka mieleni on kuin pyörremyrsky. Pyrin purkamaan kaiken minkä koen, päästämään irti niistä tunteista, jotka tuntuvat pitävän minut kiinni. Kirjoitan, sanojen loppuessa maalaan ja käännyn luonnon puoleen kun energiani tuntuu olevan vähissä.

Paljon olen miettinyt rakkautta. Rakkautta sen monissa muodoissa ja väreissä. Rakkauden syvintä olemusta, rakastamista, rakastetuksi tulemista. Me kaikki kaipaamme rakkautta ja meissä kaikissa asuu rakkaus. Usein huomaan miettiväni rakastetaanko minua, saanko rakkautta, saanko hyvää elämässäni. Huomaan kuinka käännyn ulospäin tämän rakkauden ja hyvän toivossa, ihmetellen miksei elämä anna minulle jotakin, mitä niin kovasti kaipaan.

Yhtenä aamuna havahduin toisenlaiseen ajatukseen. Käänsin kysymyksen päälaelleen; rakastanko minä minua, sallinko itselleni rakkauden, sallinko kaiken hyvän elämääni?

Me kaikki kaipaamme rakkautta, mutta sallimmeko kaikki rakkauden elämäämme? Hyväksymmekö rakkauden, koemmeko ansaitsevamme rakkauden? Sallimmeko kaiken hyvän elämäämme, vai löydämmekö itsemme torjuen sen hyvän, joka edessämme on? Elääkö meissä jokin pieni osa, joka ei koe olevansa kaiken hyvän ja rakkauden arvoinen?

Olemme kaikki kaiken hyvän ja rakkauden arvoisia, aivan joka ikinen. Olemme myös kasvaneet yhteiskunnassa, jossa tekoja ja saavutuksia palkitaan. On helppo yhdistää rakkaus ansaitsemiseen, olemmehan tottuneet siihen ajatukseen, että kaikki elämässä täytyy ansaita.

Mitä jos ei täytyisikään? Mitä jos voisimme ajatella, että olemme hyviä tällaisinaan. Että olemme rakkauden ja kaiken hyvän arvoisia riippumatta saavutuksistamme, teoistamme tai olostamme. Sillä kyllä me olemme, olemme täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme ja rakkaus kuuluu luonnollisesti meille kaikille. Rakkaus on syvin olemuksemme.

Näiden pohdintojen myötä maailmani näytti aivan erilaiselta. Kun, kysymys ei enää ole ’mitä saan’, vaan ’mitä sallin’, kasvavat mahdollisuudet lukemattomiksi. Avaamme itsemme aivan uudelle tasolle, avaamme itsemme aivan uudelle kanavalle, jonka kautta pystymme ottamaan vastaan kaiken sen hyvän, minkä maailmankaikkeus eteemme tuo.

Minä sanon kyllä rakkaudelle. Sanon kyllä kaikelle hyvälle elämässäni. Sallin rakkauden loputtoman virran ja annan oman rakkauteni yhtyä tähän virtaan. Vuorovaikuttaen, jakaen, ollen läsnä tässä maailmassa, tässä loputtomassa rakkauden virrassa.

Sallitko sinä rakkauden ja kaiken hyvän elämääsi? Sanotko sinä kyllä elämälle ja sen tuhansille mahdollisuuksille?

Rakkaudella,
Ida