Löysin itseni keskeneräisenä, kahden maailman välillä

Heräsin tänään ahdistus rinnassani ja kesken aamuvenyttelyni päätin päästää irti kaikesta mitä olin päivälle suunnitellut. Jätin huoneeni siivoamatta, kahvin kylmenemään pannuun ja marssin naapurirakennukseen uimaan. Kuvittelin veden ja liikkeen auttavan. Niin ne auttoivatkin, mutta rintaani puristi edelleen. Veri tuntui kiehuvan suonissani, tunsin itseni samanaikaisesti voimakkaammaksi ja heikommaksi kuin koskaan.

Hiukset vielä märkinä astuin bussiin ja katselin ohikiitäviä maisemia hieman malttamattomana. Halusin meren äärelle, halusin silmieni edessä nähdä sen saman voiman ja hallitsemattomuuden, jonka tunsin sisälläni. Kävelin tyhjää rantakatua tuulen ujeltaessa avoimessa maastossa. Kävelin, kävelin aina aallonmurtajalle saakka. Aallonmurtajalle, joka tuntui halkaisevan maailman. Lännessä taivas paistoi kirkkaan sinisenä, lupaillen kesää ja aurinkoa. Idässä tummat myrskypilvet tuntuivat nielaisevan koko maailman. Ja tämän keskellä minä seisoin katsoen aaltojen lyövän voimakkaasti rantaan. Kuohuen korkealla tummassa meressä. Siinä keskellä, kahden ääripään välillä seisoin ja annoin tuulen puhdistaa minut. Annoin meren kuohunnan tyynnyttää sen kontrastin, jonka sisälläni koin.

Toisinaan näen unelmani ja tulevaisuuden selkeästi edessäni, käsin kosketeltavan todellisina, kuin voisin vain astua ajasta ja paikasta toiseen. Mitä näen ja koen sisälläni on niin todellista, että hämmennyn maailmasta ympärilläni, vallitsevasta tilanteesta, tästä hetkestä. Hetkittäin unohdan oman keskeneräisyyteni, unohdan että olen vielä matkalla.

Tämän hetken ja tulevan kohdatessa sisälläni herää ristiriita. Valtava kärsimättömyys, ahdistus siitä, että olen tässä – en tuolla. Ja niin minä herään ahdistus rinnassani, tunnen veren kiehuvan suonissani, enkä tiedä miten olla. En tiedä miten olla kahdessa paikassa samaan aikaan. En tiedä miten astua kuilun yli tästä tuohon.

Annan tuulen heilutella minua ja katson aaltoja niin kauan, että tunnen olevani osa niitä. Katselen ja tunnen kuinka kehoni auttamatta liikkuu maailman tahtiin. Kuinka minä liikun maailman tahtiin. Tunnen kylmän leviävän kehooni ja tiedän, että on liikuttava. On jatkettava eteenpäin.

Hieman rauhallisemmin kuljen takaisin kohti kotia. Käännyn aina silloin tällöin katsomaan merta ja kahtia jakautunutta taivasta takanani. Kuin pelkäisin meren katoavan minun lähtiessäni. Hengitykseni kulkee tasaisemmin, vapaammin. Vereni tuntuu kylmenneen viileän ilman myötä. Oloni on rauhallisempi. Jokin muistuttaa minua siitä, että olen vielä matkalla. Olen keskeneräinen. Vaikka kuinka eläisin täydesti, olen ainaisesti liikkeessä. Ainaisesti matkalla, kohti jotakin uutta.

Annan keskeneräisyydelleni hieman tilaa. Annan matkalleni ja itselleni tilaa. Tämä hetki on aivan yhtä arvokas kuin tulevat unelmanikin. Tästäkin hetkestä olen joskus haaveillut.

Kääriydyn kotona vilttiin ja istahdan nojatuoliin. Katselen huonettani, jonka jokainen kohta muistuttaa minua muutoksesta, keskeneräisyydestä ja siitä, että tässäkin tilassa on hyvä olla. Antaudun omalle keskeneräiselle ja muuttuvalle elämälleni ja löydän jälleen rauhan sydämestäni. Löydän rakkauden ja sallimisen itseäni, tunteitani ja tätä hetkeä kohtaan. Suljen silmäni ja näen aallot edessäni, niin kuin nekin, antaudun minä maailman pyörteille ehdoitta, hallitsematta ja valtavan voimakkaana.

Rakkaudella,
Ida

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s