Luotan lämpöön rinnassani, omaan sisäiseen ääneeni

Pakkasin vihon, kynät ja tietokoneen jo kuluneeseen kangaskassiin ja suuntasin kaupunkiin. Ajatuksena, että menisi kahvilaan kirjoittamaan. Istahdin kuitenkin kirkon penkille, ulkoilmaan. Penkille, jolla olen istunut lukemattomia kertoja. Paikkaan, joka on täynnä lukemattomia muistoja. Ymmärsin, kuinka raapaisevan ikävä minulla on ihmisiä, jotka hetki sitten vielä sunnuntaisin hakivat kanssani kahvia ja istahtivat nojaamaan kirkon kiviseinään nauttimaan auringosta. Nauttimaan yhdessäolosta.

Alkuvuoden Lundiin muutto toi minulle perheen, yhdessä loimme tästä kaupungista kodin. Nyt tämä perhe on jälleen jakautunut ympäri Eurooppaa, kukin jatkaen omaa elämäänsä. Minä jäin tänne opintojeni kanssa ja hiljalleen olen huomannut kuinka vähän merkitystä paikalla on ja kuinka suuri merkitys ihmisillä elämässäni on. Tämä valtavan kaunis kaupunki upealla luonnollaan ja majesteettisine rakennuksineen ei enää tunnu kodilta. Tunnen sisälläni jälleen kutsun lähteä jonnekin muualle, jatkaa elämääni jossakin muualla. Tämä kaupunki tuntuu enää heijastukselta kaikesta siitä mitä se oli. Hetkellinen perheeni on poissa ja niin myös se mitä tänne tulin tekemään, luomaan ja kokemaan.

Kirkosta kantautuu laulua ja aurinko lämmittää vielä. Pidättelen kyyneleitä ja ihmettelen mitä nyt. Yritän sanoa hyvästi sille mikä oli ja astua eteenpäin, mutta hyvästit tuntuvat vielä pitävän minua tässä. Hetkellisessä surussa, muutoksessa, luopumisessa. Hymyilen niille muistoille, jotka minulla on, sydämeni läikähtää lämmöstä ajatellessani kaikkea mitä yhdessä olemme kokeneet. Haikeana katselen ympäristöäni ja yritän totutella tähän uuteen todellisuuteen. Hiljalleen, askel kerrallaan, antaen itseni surra niin kauan kuin on tarpeen.

Surun, hämmennyksen ja epätietoisuuden keskellä sisälläni on myös ihmeellinen varmuuden, lämmön ja innostuksen tunne. Minulla oli sama tunne muuttaessani Lundiin; kuin tulisin kohtaamaan jotakin todella tärkeää. Kuin tulisin kokemaan jotakin, joka kantaa vielä pitkälle. Ja mitä kohtasin ja koinkaan! Niin valtavan suunnatonta rakkautta.

Tällä kertaa elän tuo tunne rinnassani täysin tietämättä minne olen menossa, jos minnekään. Tunnen ainoastaan tarpeen liikkua, mutten tiedä missä muodossa tämä liikkuminen tulee ilmentymään. Tiedän vain, että tuntui kuinka vaikealta tahansa juuri nyt, jotakin hyvää on tulossa. Jotakin, jota minä tarvitsen elämääni. Tämä jokin vielä muotoutuu ja nyt istun rauhassa tässä. Muistellen menneitä, sanoen hyvästit sille mikä oli ja luottaen siihen, että tämäkin muutos kantaa johonkin hyvään. Luotan lämpöön rinnassani ja samalla annan itseni surra, anteeksipyytelemättä ja teeskentelemättä. Omaan tahtiini ja itseäni kuunnellen.

Rakkaudella,
Ida

2 comments

  1. Kiitos kirjoituksestasi, Ida! Liikutuin kyyneliin lukiessani – teksti kosketti voimakkaasti sitä osaa minussa, joka kaipaa liikkumista; siirtymää ”johonkin” tai jonnekin. Surunkin tunnistin, ikävän.

    Odotan seuraavaa postaustasi.

    Lämmöllä,

    Maija

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s