Särkymisen opetukset

Heräsin tänään viestiin, joka nosti kyyneleet silmiini ja vei minut ajassa taaksepäin. Viestiin, josta joskus aikaa sitten olisin antanut mitä vain. Viestiin, joka tänään sai minut itkemään, hellimään itseäni ja rakastamaan itseäni ja sitä upean vahvaa olentoa, joka olen. Viestiin, joka muistutti minua siitä, kuinka valtava voima rakkaus on.

Tänään en ole muistellut menneitä, olen muistellut elämää, joka olisi voinut olla. Muistelin metsää vasten lepäävää taloamme meren rannalla, muistelin puutarhaamme, mangopuitamme, avointa kotiamme, lapsiamme, yhdessäoloamme. Muistelin elämää, jota emme koskaan saaneet, rakkautta, joka ei koskaan saanut ansaitsemaansa tilaa. Täydellisessä maailmassa, virheettöminä olentoina emme olisi toimineet haavoistamme, kivuistamme ja epävarmuuksistamme käsin. Emme olisi peilanneet omia epäkohtiamme toisille, vaan olisimme rakastaneet itsemme ehjiksi. Olisimme antaneet rakkaudelle tilaa.

Sille rakkaudelle, joka vieläkin elää, mutta jonka ihmisyys tukahdutti. Unohdan toisinaan, että elän täällä ihmisenä ja ihmisten kanssa. Unohdan usein, ettemme kaikki ole valmiita tai avoimia, unohdan välillä, että ihmisyys toisinaan seisoo suuremman tarkoituksen tiellä. Ja ehkä näin on tarkoituskin, kuljemme täällä juuri sitä polkua, jota meidän on kuljettava. Mutta, toisinaan näen miten ihmisyys ei salli rakkautta, vaan antaa peloille vallan. Peloille, jotka syövät sen mikä olisi voinut olla, minkä ehkä olisi pitänyt olla. Mikä oli tähtitaivaaseen piirretty ja ennalta sovittu. Välillä ihminen unohtaa ja niin elämämme muotoutuu uudelleen.

Tänään olen muistellut mitä olisi voinut olla, tuntenut sinut vahvemmin vierelläni kuin vuosiin vaikka tiedän, että sielumme ovat päivittäin yhteydessä siitäkin huolimatta, että elämme kahdessa täysin eri maailmassa, kahta täysin eri ihmiselämää. Tänään olen myös miettinyt mitä on, pohtinut minkälaista polkua olisin kulkenut, jos olisimme uskaltaneet antautua rakkaudelle. Minulla ei ole vastauksia, ei takeita tulevalle, ei paljon mitään. Mutta, minulla on tämä hetki ja tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitsen.

Vaikka menin rikki, vaikka hetkeksi kadotin itseni, löysin oman polkuni. Löysin itseni, löysin maailmankaikkeuden, löysin rakkauden. Vieläkin itken, mutta sisälläni elää valtava, suunnaton, loputon rakkaus. Rakkaus, joka sallii, joka uskaltaa. Rakkaus, joka pyyteettömästi rakastaa kaikkea mikä jo oli ja kaikkea mitä tässä hetkessä on. Olen muistellut mitä olisi voinut olla ja kiittänyt siitä mitä oli, mitä on. Kuin kaksi osaa minussa olisi yhtynyt, kuin vihdoin olisin voinut päästää irti menneestä ja antaa todellisuuden olla niin kuin se on. Antaa itseni olla sellainen kuin olen, suruineni.

Särkymiseni opetti minulle paljon. Ennen kaikkea se opetti, että myös tähtiin kirjoitetut asiat voivat hajota, mutta maailmankaikkeus kutoo jatkuvasti elämäämme eteenpäin. Kutoo meitä lähemmäksi rakkautta, jotta jonain päivänä voimme luopua sirpaleistamme ja astua puhtaaseen rakkauteen.

Missä ikinä oletkin, mitä ikinä teetkin, haluan sinun tietävän, että olet ollut mahdottoman arvokas peili minulle, työnsit minut kohti elämää, jota en osannut kuvitellakaan. Sinä, suuri rakkauteni, muistathan, että rakkauteni on ehtymätön ja virtaa välillämme ainaisesti. Toivon sinulle vain parasta tähän ihmiselämään. Jonakin päivänä kohtaamme taas, kohtaamme toisemme kotona ja voimme uppoutua siihen rakkauteen, joka olemme ja josta tulemme.

Rakkaudella rakkaudesta,
Ida

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s