Huomaamattani olen kulkenut läpi elämäni etsien yhteyksiä

Olen miettinyt paljon yksinoloa, yksinäisyyttä, yhdessäoloa ja yhteyttä. Kurkistanut siihen suureen tyhjään aukkoon, joka sielussani asustaa. Aukkoon, joka ennen tuntui mustalta, mutta nyt on täyttynyt valolla, joka hohkaa hopeisena. Tämän aukon kanssa olen elänyt aina ja yhdistän sen hyvin vahvasti yksinäisyyteen, ulkopuolisuuteen, tunteeseen siitä, että elämästäni puuttuu jotakin – jotkin. Toiset sanovat, että tuo aukko täyttyy vasta kuollessani, kun palaan kotiin ja yhdistyn jälleen sielunperheeseeni. Haluaisin silti ajatella, että vielä tässäkin ihmiselämässä voisin tavata sielunperheeni ja yhdessä voisimme rakentaa kodin tänne maan päälle.

Huomaamattani olen kulkenut läpi elämäni etsien yhteyksiä. Ihmisiä, joiden kanssa koen olevani samaa. Ihmisiä, jotka kohtaan ja ollessamme yhdessä maailma on täydellisessä tasapainossa. Olen kohdannut sielunveljiä ja -siskoja, ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut suunnattoman yhteyden ja rakkauden. Ihmisiä, jotka kuitenkin ovat valinneet jatkaa elämäänsä ilman minua tai sielunperhettämme. Ihmisiä, jotka ovat valinneet ihmisperheensä, sillä niin tapamme ja kulttuurimme nykyhetkessä vaatii. Nämä ovat olleet minulle vaikeita asioita ymmärtää ja hyväksyä. Miten kukaan voi valita pois niin valtavan yhteyden, ykseyden?

Vastauksen sijaan lähdin etsimään tuota kotia ja sielunperhettä itsestäni. Minussa on kaikki, minä riitän. Seurasin sisäistä ohjaustani ja löysin itsestäni suurimman rakkauden. Rakkauden, joka puhdisti mustan aukon ja teki siitä säihkyvän valokuopan. Ja tämä valo täytti olemukseni niin, etten enää vaatinut tai pakottanut yhteyksiä. Annoin maailman kulkea omaan tahtiinsa, luottaen siihen, että minun valoni on tarpeeksi.

Opin hyväksymään sen, että ihminen meissä ja sielumme eivät aina toimi yksi yhteen. Toisinaan ihmisyys luo sääntöjä ja rajoja, jotka rajoittavat yhteyden korkeampaan tietoisuuteen, jotka rajoittavat itsen. Ja se on täysin hyväksyttävää. Kuljemme jokainen omia polkujamme, omilla haasteillamme. Kohdaten maailman juuri siitä tietoisuudentasosta, jossa kulloinkin olemme. Ketään ei voi pakottaa avautumaan, kuljemme kaikki omassa tahdissamme.

Välillä kärsimättömyyteni kuitenkin nostaa päätänsä ja huomaan toivovani, että ihmiset jo kirisivät tahtiini. Jo olisivat samalla aaltopituudella, yhtä avoimia. Samassa kohtaa, samalla matkalla. Toivon ja pohdin tulenko koskaan tapaamaan sielunperhettäni tässä ajassa. Pohdin ja päästän irti. Annan valoaukkoni paistatella ja välillä sukellan sen syövereihin. Välillä jokin muistuttaa sen olemassaolosta.

Lensin Barcelonaan tapaamaan Aurinkoani. Asuin hänen perheensä luona ja minut otettiin avosylin vastaan. Hämmentyneenä ja häkeltyneenä tarkkailin niin itseäni kuin ympäristöäni. Minussa nousi yllättävä suru, vaikka ympäristöni oli täynnä yhteyttä ja yhdessäoloa. Heidän kotinsa seiniä koristi kuvat matkoilta, kaapit notkuivat muistoja ja jokaisella askeleella näin silmieni edessä tämän perheen historian, kasvutarinan. Heidän yhdessäolonsa oli kiireetöntä, sallivaa ja tilaa antavaa, luonnollista. Heidän yhdessäolonsa muistutti minua siitä, minkälaista yhdessäolo on, kun aikaa ei ole rajoitettu. Kun muutamaan päivään ei pyritä mahduttamaan vuosia.

Hämmennyin näistä tuntemuksista, oivalluksista. Ihmettelin milloin olin valinnut niin yksinäisen elämän; milloin valitsin jättää oman perheeni suomeen ja suunnata maailmalle, vai valitsinko ollenkaan? Onko tämä vain minun tapani elää, minun polkuni kulkea? Katselin taaksepäin ja muistelin niitä yhteyksiä ja perheitä, joita vuosien aikana olen saanut kohdata ja luoda. Katselen tätä hetkeä ja ihmettelen minne tuo kaikki on mennyt.

Katselen itseäni ja sitä elämää, jonka itselleni olen luonut. Sitä mahtavaa vapautta, kykyä milloin tahansa lennähtää paikasta toiseen. Voimaa päästää irti ja energiaa kerta toisensa jälkeen luoda uutta. En vaihtaisi yhtäkään kokemusta pois, olen nauttinut suunnattomasti kaikesta mitä olen kokenut. Mutta, mieleeni nousee kysymys; Miltä elämäni näyttäisi paikallaan? Olisiko jo aika pysähtyä, luoda fyysinen kiintopiste, joka voi toimia kotina sille valoverkostolle, jota ympärilleni kerään? Voisinko antaa tilaa kiireettömälle ja ehdottomalle yhdessäololle ja katsoa rauhassa mitä se tuo mukanaan?

Nämä kysymykset mielessäni ja sieluuni istutetun uuden siemenen kera katselen kartta ja pohdin mihin me juuremme kasvatamme, missä metsällemme on tilaa?

Rakkaudella,
Ida

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s