Välillä toivon mahtuvani laatikkoon

”Jotkut ihmiset rakastavat sinua vain, jos mahdut heidän laatikkoonsa… Älä pelkää tuottaa heille pettymystä.”

Törmäsin Hidasta Elämää Instagramissa ylläolevaan lauseeseen. Huomasin hiljaa mielessäni toivovani, että välillä voisin olla laatikkoihminen, että minä voisin asettaa ihmisiä, tapahtumia ja kokemuksia laatikoihin ja elää tyytyväisenä näiden laatikoiden kanssa. Huomasin hiljaa mielessäni toivovani, etten aina näkisi kokonaiskuvaa tai ymmärtäisi syitä muiden teoille, silloinkin kun he itse eivät vielä syitä näe tai ymmärrä. Hiljaa mielessäni toivoin, etten aina tuntisi niin vahvasti tai niin suurella sydämellä etsisi jotakin ylimaallista tästä ihmisten maailmassa, jossa elämme. Hiljaa mielessäni toivon, että osaisin soluttautua tähän ihmisten maailmaan, jossa elän.

Sen sijaan sydämeni sykkii suuresti elämälle ja rakkaudelle. Kuljen sateenkaaria pitkin, valoa seuraten, vaikken usein hahmotakaan miksi. Sydämeni sykähtäessä jollekin en epäröi muutoksen tai päätöksen tekemistä, luottaen maahan jalkojeni alla astun siihen, mikä kutsuu. Täydesti ja epäröimättä.

Sen sijaan en näe ihmisiä ympärilläni, vaan näen heidät kokonaisuutena. Tunnen heidän energiansa värähtelyn, kuinka elämänlangat kutoutuvat heidän ympärillään. Huomaan kun heidän sanansa riitelevät heidän perimmäisen olemuksensa kanssa, tunnen nahoissani heidän kipunsa, tuskansa, ilonsa ja onnensa.

Sen sijaan sanon rakastan sinua, vaikka tiedän että rakkauteni virtaan et pysty tässä hetkessä vastaamaan. Sen sijaan sanon valitsevani sinut, vaikka tiedän, että sinä et tässä hetkessä pysty minua valitsemaan. Seison yksin rakkauteni kanssa ja tunnen, kuinka energiasi kietoo minut vaippaansa, mutta kehollinen sinä käännät minulle selkäsi.

Sen sijaan ymmärrän, ymmärrän sen maailman, jossa elämme. Laskeudun välillä alas ihmisyyden tasolle, vain huomatakseni kuinka lukkoon menen, kuinka elämänvoimani katoaa, kuinka huonosti voin, kun en elä itseäni täydesti. Astun koko voimaani ja huomaan kuinka harva ymmärtää, kuinka maallisessa maailmassa elämme. Kuinka vähän potentiaalistamme on käytössä. Kuinka vähän sallimme rakkautta ja valoa elämään, kuinka lukossa olemme. Ymmärrän, että laatikot ovat helppoja, ymmärrän, kuinka niiden kautta on yksinkertaista elää.

Kaiken tämän keskellä elämä tanssii sielussani, taika virtaa suonissani ja rakkaus kulkee olemuksessani. Räjähdän ilosta kohdatessani sinut, jonka sielu tanssii kanssani, vaikka tanssimme olisikin vain hetkellinen. Suren suuresti, kun on viimeisen askeleen aika, ja silti sisälläni elää toivo. Toivo siitä, että jonain päivänä yhä useampi meistä luopuu laatikoistaan, että yhä useampi meistä astuu omaan voimaansa. Antautuu kokonaisuudelleen, antaa itsensä elää tasapainossa oman sielunsa kanssa.

Toivo siitä, että voin sanoa rakastan sinua ja rakkautemme yhdistyy ykseydeksi, suurenmoiseksi parantavaksi voimaksi. Toivo siitä, että tietoisesti käytämme energiaamme ja kohtaamme maailman parantavina, eheinä ja rakkaudellisina olentoina. Niinä kokonaisuuksina, joina olemme. Toivo siitä, että naamiot putoavat pois ja silmät aukeavat näkemään sen todellisuuden, jossa elämme.

Vaikka välillä huomaan toivovani laatikoita elämääni, en silti vaihtaisi omaa maailmaani pois. En sitä suurenmoista elämää, jota saan jokainen hetki elää ja kokea. Astun täydesti omaan itseeni, siihen rakkauteen, joka meissä kaikissa virtaa, tähän suurenmoiseen seikkailuun, joka elämämme on. Sillä suonissani virtaa taika, sydämeni sykähtelee elämälle ja sieluni silmin näen edessäni sen rakkaudellisen maailman, joka meitä vielä odottaa.

Rakkaudella,
Ida 

2 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s