Olen viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä, pohtinut yksinäisyyden eri muotoja, kohdannut yksinäisyyttä eri henkilöissä. Tänä aamuna kirjoitin Sielun Tarinan yhdelle upealle valon lapselle ja sain muistutuksen siitä yksinäisyydestä, jonka kanssa minäkin niin usein kuljen, jonka kanssa varmasti hyvin moni meistä on kosketuksissa. Yksinäisyydestä, joka kumpuaa, kun emme sanoita toiselle omaa sisäistä maailmaamme, kun emme sanoita toiselle omaa universumiamme, kun joudumme tulkkaamaan omaa sieluamme läheisillemme.
Olemme jokainen oma, yksilöllinen, valloittava kokonaisuutemme. Meillä jokaisella on oma sisäinen maailmamme, kokonainen universumi, jonka kautta elämäämme elämme ja koemme. Tuo oma maailmamme jää kuitenkin hyvin usein piiloon yhteiskunnan normien taakse. Tässä yksilöllisyyden ja vapauden aikakaudessa emme kuitenkaan aktiivisesti ja estoitta tuo omaa todellisuuttamme esiin, vaan yritämme asettautua valloilla olevaan, näkyvään ja yleisesti hyväksyttyyn todellisuuteen. Tuohon hieman outoon arkeen ja elämään, jonka tuskin kukaan kokee täysin omakseen. Ja niin yhä useampi meistä paisuttelee sisällään jotakin muuta, sulkee itsensä ja maailmansa pois näkyvistä, sen pelossa, ettei sitä ymmärrettäisi tai hyväksyttäisi.
Niin minäkin, melkein huomaamattani uuden ihmisen tai vanhan tutun kohdatessani en kohtaa toista itsestäni käsin, vaan siitä tilasta, jonka koen yleisesti hyväksyttäväksi. Siitä harhaisesta todellisuudesta, jonka kuvittelen, että me yhdessä jaamme. Jostakin hassusta, opitusta tilasta, ja samalla tunnen suurta surua siitä, etten pääse kohtaamaan toisen todellista olemusta. Suurta yksinäisyyttä siitä, ettei hän näe minun todellisuuttani.
Tapailen sanoja ja yritän niillä varovasti valottaa omaa sisäistä maailmaani, omaa totuuttani edessäni istuvalle henkilölle. Huomaan hänen pakenevan paikalta, huomaan ettei hän kuuntele, käännän aiheen takaisin häneen. Ihmettelen, milloin olemme lopettaneet toisen kuuntelemisen, huomioimisen. Ihmettelen milloin meille tuli niin kiire, että koemme ettemme ehdi olla läsnä toiselle, kuunnella, vastata viesteihin, olla yhdessä ja yhteydessä. Milloin opimme, että yksinolo ja oma aika ovat tärkeämpiä kuin olemassaolon jakaminen toisen kanssa. Ihmettelen ja katson, kuinka toinen kiirehtii kotiin olemaan yksin. Kokeeko hän siellä yksinäisyyttä, onko hän siellä todella läsnä itsensä kanssa? Ihmettelen, ja kirjoitan, kirjoitan omaa todellisuuttani todeksi. Nähtäväksi. Kaikessa sen monimuotoisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan, kirjoitan sydämeni kuiskauksia ja toivon.
Toivon, että voisimme päästää irti niistä hassuista ja keinotekoisista konsepteista, jotka yhteiskuntaamme olemme luoneet. Toivon, että voisimme kohdata toisemme aidosti ja läsnäolevasti, tilaa antaen. Tilaa antaen toisen todellisuudelle, hänen sielunsa tarinalle ja sydämen kuiskauksille. Toivon, että voisimme kuunnella, todella kuunnella, olla kiinnostuneita, ihmetellä, vaikkei toisen todellisuus yhtään vastaisi omaamme. Toivon, ettei meillä olisi niin kiire, että unohdamme rakkaamme. Toivon, että olisimme vähemmän yksin omissa maailmoissamme.
Kaikista eniten toivon, että uskaltaisimme ehdoitta ja rohkeasti jakaa omaa maailmaamme, omaa todellisuuttamme, tuoda sitä esille. Että kuuntelisimme ja aidosti olisimme läsnä toisillemme, että antaisimme maailmojemme kohdata, tekisimme tilaa monimuotoisuudelle ja yhdessäololle. Toivon, ettei kukaan koskaan kokisi itseään yksinäiseksi tai ymmärtämättömäksi, toivon ettei maailman kiire repisi meitä irti toisistamme.
Toivon, että voisimme olla rohkeita ja herkkiä, avoimia ja vastaanottavaisia, vahvoina omassa voimassamme, niin tukevasti itsessämme, että pystyisimme lempeästi vastaanottamaan myös koko muun maailman kaikkine erilaisuuksineen.
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Vastaa