Vihkoni on unohtunut laukun pohjalle, kulkenut mukana, mutta hetkeä pysähtyä kirjoittamaan en ole sallinut itselleni. Olen ollut liian uppoutunut elämän ihmeellisyyksiin. Yrittänyt pystyä hieman kaikkeen, yrittänyt antaa elämän virrata vapaasti vain huomatakseni, että minä kuljen hallitsemattomasti virran mukana. Vaikka julistin itselleni itserakkauden kesän, olen harvemmin näinä ensimmäisinä viikkoina itseni valinnut. Sen sijaan olen miettinyt mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa ja miten edes voisin valita itseni.
Astun jäiseltä tuntuvaan järviveteen, annan veden kietoutua kehoni ympärille. Tunnen kuinka keuhkoni kamppailevat yllättävän kylmän kanssa, kuinka sydämeni alkaa pumppaamaan verta vauhdilla kehoni jokaiseen kolkkaan. Hetkellinen epämukavuus vaihtuu euforiseen keveyteen, kun jalkani taas koskettavat laiturin puista pintaa. Ehkä itsensä valitseminen on välillä mahdottoman epämukavaa, mutta epämukavuuden toisella puolella odottaa lempeä euforia. Ehkä hetkellinen epämukavuus on kaiken arvoista, ehkä meidän tarvitsee virittäytyä vahvemmin sydämemme taajuudelle todella kuullaksemme mitä se meille viestii.
Luulisi itsensä rakastamisen olevan helppoa, itsensä valitseminen luonnollista. Olemme kuitenkin kulkeneet niin kauas itsestämme, ettei luonnollinen enää nouse niin luonnostaan ja itsensä valitseminen voi osoittautua yllättävän vaikeaksi. On tuskaista hyväksyä se, ettei ole ehdoitta rakastanut itseään. Tuntuu pahalta ymmärtää kuinka paljon hallaa on itselleen ehdottomuudellaan tehnyt. On vaikea antaa lempeydelle valtaa, nojata rakkauteen. Jossakin kytee tunne arvottomuudesta, siitä, ettemme koe ansaitsevamme tuota rakkautta.
Yksi epämukavuus kerrallaan, henkeä salpaava sukellus sydämeen ja euforinen tuulahdus kerrallaan. Pieniä askelia, pieniä valintoja. Yksinkertaisia ja lempeitä, itsensä rakastamisen harjoittelua. Itsensä sallimista, kevyesti, rauhassa. Pysähtymistä ja pohtimista, päivä toisensa jälkeen.
Hiljalleen itselle avautuu uusi maailma. Maailma, jossa toimitaan itsestä käsin. Aluksi hieman kömpelösti, tottumattomasti, hapuillen. Hiljalleen koko maailmankaikkeuden rakkauden voimalla. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, se kuuluu ihmisyyteen. Kuitenkin jokainen päivä kysyen: Kuinka minä rakastan itseäni tänään?
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Vastaa