Ida Hedman

Vapautan itseni kaikesta vanhasta, päästän irti kaikesta siitä,
minkä olen itseeni säilönyt.
Päästän irti kaikista niistä tunteista ja kokemuksista,
jotka olen säilönyt fyysiseen kehooni.
Päästän irti kaikista niistä tunteista ja kokemuksista,
jotka olen varastoinut energiakenttääni.
Päästän irti kaikesta, mikä minua ei enää palvele
ja avaudun täydesti sille, mikä on tässä hetkessä.
Kiitän mennyttä, päästän siitä irti ja puhdistuneena astun tähän hetkeen.
Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Olen toistanut näitä lauseita itselleni jo viikkoja. Jokainen päivä pyrin hengittämään ulos kaiken sen, minkä olen itseeni varastoinut. Päästää irti menneisyyden kaiuista, jotka vielä kehossani kummittelevat, sydäntäni vihlaisevat.

Irtipäästäminen on vaatinut muutakin kuin pyytämistä ja hengittämistä. Se on vaatinut;

Rutkasti rakkautta itseäni kohtaan. Kaikkea itsessäni rakastamista ja sen ymmärtämistä, että mennytkin on osa minua. Suru ja kipu ansaitsevat myös oman paikkansa minussa.

Sen hyväksymistä, että kannan edelleen mukanani sirpaleita ja haavoja. Ja senkin hyväksymistä, että se ei haittaa. Olen täydellinen ja hyvä tällaisena eikä minun tarvitse olla mitään muuta. Välillä meidän on hajottava, annettava itsemme särkyä, jotta voisimme laajentua, kasvaa suuremmiksi, kokonaisvaltaisemmin omaan kokonaisuuteemme.

Kyyneleitä, jotka puhdistavat sielua. Vettä, joka puhdistaa kehoa. Luontoa, joka tukee ja auttaa ikivanhalla viisaudellaan. Jylhiä vuoria, jotka muistuttavat siitä, että voimme seistä ylpeinä, vaikka maailma meitä kuinka ravistelisi. Merta, joka syvyydellään muistuttaa uusiutumisen voimasta, siitä syvällisyydestä, jota elämänkiertokulku on.

Ääntä. Sanoja. Huutoa. Musiikkia. Värähtelyitä. Ääntä, joka lähtee minusta ja hyvin konkreettisesti purkaa sitä, mitä sisälläni on. Ääntä, joka värähtelee kehossani, jonka vastaanotan, joka porautuu syvälle soluihin ja värähtelee kaikkea tukkiutunutta liikkeelle. Auttaa energiaa jälleen virtaamaan vapaana.

Kosketusta, siihen mihin eniten sattuu. Hierontoja, kipeiden ja kivettyneiden lihasten pehmentymistä. Kehollisten lukkojen fyysistä avaamista hennolla kosketuksella ja voimakkaalla energialla.

Kirjoittamista. Silloinkin, kun tuntuu ettei sanoja tule. Silloinkin, kun tuntuu ettei pysty. Kokemuksien sanoittamista, tunteiden sallimista. Itsensä sallimista.

Ja ennen kaikkea tukea. Hiljaista ja vahvaa, äänekästä ja näkyvää, kaikenlaista. Tuntemattomien kauniita sanoja ja rakkaiden lämpimiä sylejä. Silloin, kun vähiten sitä luulee tarvitsevansa. Silloinkin, kun sitä ei haluaisi vastaanottaa.

Rakkauden sallimista. Ehdoitta ja vapaasti, täydesti. Itselle. Koska rakkaus parantaa ja eheyttää jokainen hetki.

Irtipäästäminen on toisinaan vaikeaa, toisinaan hyvin luonnollista, mutta aina se sisältää purkamista, lukkojen avaamista, jollakin tavalla. Omalla tavalla, joka tuntuu tässä hetkessä hyvältä.

Me kaikki joudumme joskus päästämään irti, me kaikki kannamme sisällämme haavoja ja kipeitä kohtia, joista muodostuu lukkoja. Ne ovat täysin sallittuja, ne ovat tärkeä osa meitä ja kun on aika, niille on myös tärkeä sanoa hyvästit.

Sallithan kaiken itsessäsi ja annathan itsellesi tilaa parantua, purkaa ja päästää irti. Tilaa repeytyä ja kasvaa. Koska sinä, me kaikki, ansaitsemme sen, että rakastamme itsemme kokonaisvaltaisen kokonaisiksi. Ansaitsemme sen, että puramme kaiken sen itsestämme, joka pitää meidät kiinni, irti siitä suuresta rakkaudesta, joka olemme.

Mitä keinoja sinä käytät purkamiseen, miten sinä päästät irti siitä, mikä ei sinua enää palvele?

Rakkaudella,
Ida