Ida Hedman

Päivä päivältä olen viime kuukausien, viimeisen vuoden aikana vetäytynyt yhä vahvemmin itseeni. Herännyt aamuisin pohtimaan elämän merkityksellisyyttä, tutkimaan ja tunnustelemaan mitä minä annan maailmaan, minkälaisen jäljen jätän maailmaan, kuinka omalla elämälläni vaikutan maailman tilaan.

Olen kävellyt Barcelonan katuja ja miettinyt mitä elämältäni haluan, monesti pysähtynyt kysymään itseltäni: tätäkö elämä on?

Tätäkö elämä on?

Toisinaan luovuttaneena; eikö elämällä ole muuta tarjota, mutta yhä useammin uteliaana, toiveikkaana – tätäkö kaikkea ihmeellistä elämä on?

Kaiken ihmettelyn keskellä, elämän värikirjon ja syvyyksien tutkimisen aikana, olen myös miettinyt paljon omaa työtäni. Mitä teen, mistä se on lähtenyt liikkeelle ja vastaako se sitä mitä minä sisimmässäni todella haluan.

Adventures of Love & Light alkoi blogina vuonna 2016. 2016 oli iso käännekohta elämässäni, aikaa, jolloin jouduin uudelleen tutustumaan itseeni ja oppia seisomaan omilla jaloillani, oppia elämään itsestäni ja omasta voimastani käsin.

Alussa blogi täyttyi teksteillä, jotka heijastivat sisäistä matkaani, heijastivat sitä, mitä koin maailmasta, mitä näin ja mitä opin.

Ajan kanssa blogista tuli yritys ja yritystoiminnan myötä myös blogin, kirjoittamisen ja kaiken tekemisen luonne muuttui. Yrittämiseksi.

Kuten niin usein, kun astumme johonkin uuteen, haemme apua ulkopuolelta, haemme esimerkkejä ja suuntaviivoja. Polkua, jota seurata, jotta onnistuisi omalla polullaan, omassa yrittämisessään.

Toisinaan nuo esimerkit ja suuntaviivat iskostuvat mieleemme totuuksiksi, säännöiksi, joita seuraamalla menestyy ja saavuttaa tavoitteensa.

Mutta, niin kuin usein käy, kun seuraa ulkopuolista ohjeistusta – oma ääni katoaa ja ilo omasta tekemisestä himmenee.

Ei koska oma tekeminen olisi vähemmän merkityksellistä kuin alkuun ajatteli, vaan koska astuu ulos omasta totuudesta, omasta intuitiosta ja seuraa jonkun toisen luomaa polkua.

Avun hakeminen, esimerkkien etsiminen ja ulkopuoliset näkökulmat ovat tärkeitä ja arvokkaita, ne opettavat meille paljon, ne eivät kuitenkaan koskaan voita sisäistä viisautta – mikään ulkopuolinen ei voi kertoa mikä on meille oikein tai mikä on meidän polkumme kulkea.

Meidän on itse löydettävä polkumme ja luotettava siihen, että me omassa viisaudessamme tiedämme, mikä on oikea suunta.

Tässä maailmassa, joka on ärsykkeitä ja mielipiteitä täynnä, kadottaa helposti oman keskuksensa, kadottaa oman äänensä. Kadottaa yhteyden itseensä ja siihen iloon, joka syntyy, kun tekee asioita sydämestään.

Kun palaa hiljaisuuteen, vetäytyy itseensä, uppoutuu tyhjyyteen ja antaa tylsyydelle tilaa, löytää usein myös takaisin tuon ilon lähteille. Löytää takaisin itseensä.

Näiden vuosien aikana olen aaltoillut näiden kahden välillä: itseni ja muun maailman, kurkottanut ulos vain palatakseni takaisin – pyrkinyt löytämään tasapainoa. Keskittynyt kenties liiaksi ulkopuoliseen sisäisen sijaan pyrkimyksessä elättää itseni omalla työlläni.

Pelko ja huoli ohjaavat meidät hyvin voimakkaasti pois itsestämme, ja pelko toimeentulosta ajaa meidät hyvin usein palvelemaan muita itsemme sijaan.

Hiljalleen ja huomaamattani ajauduin elämän myllerryksen keskellä ulos itsestäni: ulos siitä ilosta ja rakkaudesta, jolla olin aloittanut. Ja yhtenä päivänä havahduin kysymään itseltäni; nautinko siitä, mitä teen.

Tuo kysymys pysäytti, vei minut kokeilemaan uutta, vei minut mukavuusalueeni ulkopuolelle, tilaan, jossa sain etäisyyttä siihen maailmaan ja todellisuuteen, jonka olin itselleni vuosien aikana luonut.

Ja tuo tila oli tarpeellinen. Se muistutti kirjoittamisen ilosta, inspiraatiosta, joka kumpuaa sydämestä.

Muistutti tarkoituksestani ja tehtävästäni: ilon, valon ja rakkauden jakamisesta. Energian nostattamisesta. Yhteydestä, joka syntyy ajatusten jaosta. Yhteydestä, joka syntyy siitä, että sanoitan omaa kokemustani maailmasta.

Oma todellisuutemme on itsellemme usein niin tuttu ja turvallinen, ettemme edes näe tai pysty ymmärtämään, kuinka paljon se vaikuttaa muihin: kuinka paljon oma tarinamme voi inspiroida muita heidän polullaan.

Näiden ajatusten myötä, herättelen kirjoittajan itsessäni jälleen eloon. Muuttuneena – koska minä olen muuttunut, kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella, mutta pohjimmiltaan samana: kirjoittaminen on minulle kanava jakaa elämän ihmeellisyyttä, muistuttaa valosta ja rakkaudesta, ja siitä voimasta, joka meissä jokaisessa asuu.

Rakkaudella,
Ida