Ida Hedman

Olen ottanut tavaksi tehdä jotakin uutta jokainen viikko. Tuo uusi voi olla pientä tai suurta, uudessa paikassa käymistä, uuden ruoan kokeilemista, uusien asioiden tekemistä, uusien ihmisten kohtaamista.

Tärkeintä on ollut, että se on minulle uutta, jotakin, jota en ennen ole tehnyt, kokeillut tai nähnyt.

Olen seissyt uuden edessä monesti elämässäni. Olen kokenut uutta niin uusien ihmisten, kaupunkien, töiden, maiden kuin kokemusten kautta. Kerta toisensa jälkeen muuttanut uuteen paikkaan, astunut tuntemattomaan.

Ja aina tuo uusi on yhtä jännittävää, pelottavaa ja hermoja raastavaa. Uusi, vaikkakin usein innostavaa, on myös askel ulos omasta mukavuusalueesta. Itsensä asettamista tilanteeseen, jossa ei aikaisemmin ole ollut ja tuo tila usein jännittää.

Viikko toisensa jälkeen, kun olen antautunut tekemään ja kokeilemaan uutta, olen useasti löytänyt itseni jännittyneenä ja epävarmana. On vaatinut valtavasti työtä antaa itselleni lupa olla aloittelija, olla huono jossakin. On vaatinut valtavasti lempeyttä antaa itselleni lupa epäonnistua.

Meidät on opetettu onnistumaan ja usein sidomme omanarvontuntomme siihen, kuinka onnistumme ja menestymme. Koulussa painoarvo on usein arvosanoissa oppimisen sijaan, on tärkeämpää että juokset nopeasti kuin se, että liikut ja huolehdit hyvinvoinnistasi, ja mitä nopeammin opit jotakin uutta, sitä parempi.

Tästä opitusta asenteesta ja käyttäytymismallista on vaikea oppia pois. Aikuisena on yllättävän vaikea löytää itsensä tilanteesta, jossa ei ole hallinnassa, jossa ei tiedä miten toimia. On vaikea antaa itselleen lupa olla aloittelija, oppia.

Onnistumisesta tulee luonnollisesti hyvä olo. Ja tuo hyvä olo lisääntyy, kun ihmiset ympärillä kehuvat, näkevät onnistumisesi.

Uuden kokeilun myötä olen myös oppinut, että itsensä ylittämisestäkin tulee hyvä olo. Silloinkin, kun epäonnistuu. Olen oppinut, että ihmiset ovat usein paljon lempeämpiä ja kärsivällisempiä minua kohtaan kuin mitä olen itseäni kohtaan; he kannustavat eteenpäin, auttavat ja opettavat epäonnistumisista huolimatta.

Näiden viikkojen aikana en ole kohdannut ketään, joka olisi pilkannut yrityksiäni – päinvastoin, olen kohdannut iloa, lempeyttä, kunnioitusta ja rohkaisua. Ihmisiä, jotka ovat tsempanneet, tukeneet ja opettaneet, jakaneet omia kokemuksiaan ja viisauksiaan, jotta minun olisi helpompi astua eteenpäin.

Suurin haasteeni on ollut uuden kielen oppimisessa. Turhautuminen, joka nousee, kun ei ole sanoja, joilla sanoittaa itseään ja maailmaa ympärillään on joinain päivinä mahdottoman suuri. Niin suuri, että haluan antaa periksi. Tyytyä niihin kieliin, joita jo puhun sujuvasti.

Ja aina tuon suurimman turhautumisen keskellä saan iloisia ja lempeitä muistutuksia siitä, että kuljen eteenpäin, että opin jokainen päivä lisää ja ihmiset kohtaavat oppimiseni avoimesti ja minua auttaen. Tukien harjoitteluani, vaikka se toisinaan onkin turhauttavaa.

Suurin iloni uuden oppimisessa on ollut elämän ja maailman avautuminen. Uudet kokemukset, ihmiset, sanat ja paikat ovat avanneet elämääni, tuoneet valtavasti uutta, opettaneet maailmasta ympärilläni. Opettaneet itsestäni ja siitä, kuinka elän ja hengitän tässä maailmassa.

Ja ennen kaikkea nämä uudet kokemukset ovat opettaneet lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Muistuttaneet, ettei tarvitse olla täydellinen, ei edes tarvitse olla hyvä, riittää että kokeilee. Jotkin asiat jäävät yhteen kertaan, toiset tuntuvat omilta alun haasteista huolimatta ja jäävät osaksi elämää.

Uuden kokeileminen on muistuttanut minua rohkeudesta uuden edessä. Kuinka tärkeä on astua eteenpäin peloista ja jännityksistä huolimatta. Kuinka tärkeä on astua eteenpäin vain tuon askeleen takia, ei päämäärän, ei tuloksien, vaan kokemuksen takia.

Sillä jokainen kokemus, jokainen kohtaaminen avaa meitä hieman lisää. Opettaa meitä itsestämme ja maailmasta ympärillämme.

Aamukävelyilläni suuntaan usein Guinardón puistoon, josta on upeat näkymät Barcelonaan. Puistossa on myös valtava silta, jota olen vältellyt – pelkään korkeita paikkoja ja tuo natiseva puinen silta, jonka lankut liikkuvat jalkojeni alla saa minut melkein panikoimaan.

Hiljattain olen kuitenkin määrätietoisesti ylittänyt tuon sillan, peloistani huolimatta. Hyväksynyt pelkoni, sen, että minua pelottaa kävellä tuon sillan yli, jonka ylitse muut tuntuvat juoksevan vailla huolen häivää. Ja jokaisen ylityksen myötä olen paitsi ollut onnellinen siitä, että pääsin sillan yli, mahdottoman onnellinen siitä, että askel askeleelta ylitin tuon sillan sydämessäni jyskyttävästä pelosta huolimatta.

Olen muistanut, että silloinkin kun pelottaa, voimme kulkea eteenpäin. Astua askel kerrallaan, sydän kurkussa, omalta mukavuusalueelta poistuen, itsemme ylittäen. Kasvaen jokaisella askeleella.

Ja mitä lempeämmin olen lähestynyt pelokasta itseäni, mitä vapaammin olen sallinut tuon pelon, sitä helpompi minun on myös ollut elää pelon kanssa, kohdata se, jutella sille.

Pelko ja uudet kokemukset ovat muistuttaneet siitä, kuinka helposti rajoitamme niin itseämme kuin elämäämme, koska ajattelemme ettemme pysty tai osaa. Epäonnistuminen on muistuttanut, että jokainen kokemus on arvokas, riippumatta siitä miten suoriudumme. Ja välillä suurin lahja, jonka itselleen voi antaa on lupa olla aloittelija. Lupa kokeilla, vailla sen suurempia tavoitteita.

Lupa kokeilla, elää ja kokea elämää ja itseä kaikessa sen ihmeellisyydessä. Antautua uudelle ja kaikelle sille, mitä se tuo mukanaan. Sillä jokainen uusi kokemus avaa meissä jotakin uutta, avaa meidät potentiaalillemme, muistuttaa meitä siitä, että pystymme mihin vain – jos vain annamme itsellemme luvan kokeilla.

Mille uudelle sinä olet antautunut viime aikoina?

Valolla ja rakkaudella,
Ida