Ida Hedman

Minulla on unelma, unelma siitä, että me hengittäisimme hieman vapaammin, tuntisimme hieman syvemmin. Että me uskaltaisimme elää hieman vahvemmin, ettemme enää antaisi pelolle valtaa.

Toivon, että voisimme rakastaa vapaammin. Antautua kaikelle sille, minkä rakkaus tuo mukanaan. Antautua ilolle. Antautua vapaudelle itsessämme.

Unelmoin, että astuisimme niin vahvasti itseemme, että näkisimme kuinka olemme kaikki yhtä. Että näkisimme kuinka olemme kaikki rakkaus.

Ja sen takia minä kirjoitan, rakkauden takia.

Jos millään tavalla voin lisätä rakkautta tähän maailmaan, sen teen. Jos mitenkään voin luoda jotakin kaunista siitä tuskasta ja surusta, jota me koemme, niin sen luon. Jos mitenkään voin tuoda valonpisaroita pimeyteen, niin ne tuon.

Sillä, mitä minä näen sinussa on minua. Mitä maailma tuntee, sen tunnen itsessäni. Sillä me olemme kaikki yhtä – mitä sinä koet, sitä minäkin koen. Sillä me olemme yhdessä vastuussa siitä elämästä, jonka maan päälle luomme, itsellemme ja muille.

Ja minä unelmoin. Rakennan pilvilinnoja ja katselen kuinka uloshengityksellä vapautan unelmani maailmaan. Sadepisaroita täynnä rakkautta ja voimaa, rohkeutta ja lempeyttä, vapautta ja syvyyttä. Pisaroita, jotka leviävät kaikkialle, meihin jokaiseen.

Sillä me kaikki koostumme vedestä. Olemme yhdessä valtameri, suunnaton luonnonvoima, itse elämä. Vedestä näemme heijastuksia omasta itsestämme, upeudestamme, voimastamme, vapaudestamme.

Rakkaudestamme, joka lepää valtameren syvyyksissä ja jonka unelmoin vielä nousevan pintaan, taivaisiin, meihin, meistä – syvältä itsestämme vapaasti ja estoitta maailmaan.

Siitä minä unelmoin. Rakkaudesta, ehdottomasta ja vapaasta rakkaudesta.

Rakkaudella,
Ida Hedman