Ida Hedman

Hiljaa ja huomaamatta odotukset hiipivät mieleeni, kärsimättömyys sieluuni. Näin hyvin selkeästi mitä voisi olla, mitä ehkä jonain päivänä on. Tunsin hyvin selkeästi mitä haluan, mille sieluni värähtelee, miltä unelmaelämäni näyttää. Enkä mitenkään voinut ymmärtää miksi olen tässä, kun sieluni jo kirmaa tuonne.

Hiljaa ja huomaamatta istutin odotuksen siemenen itseeni ja jokainen päivä ruokin sitä toiveillani, unelmillani ja vaatimuksillani. Tämä siemen kasvoi vauhdilla valtavan rönsyileväksi kasviksi. Niin suureksi, etten nähnyt todellisuutta sen takaa, en nähnyt tätä hetkeä tulevan varjoista.

Odotukseni ja vaatimukseni maailmaa kohtaan kasvoivat niin valtaviksi, että tunsin tukehtuvani tähän hetkeen, tähän elämään. Kaikki tuntui väärältä, mikään ei vastannut mielikuvaani siitä, miten asioiden tulisi olla. Minulle tuli fyysisesti huono olo siitä, etten elänyt elämääni kuten pitäisi. Ajattelin huonon olon olevan merkki siitä, että jonkin on muututtava. Jostakin on luovuttava, jotta voin jälleen elää tasapainossa. Mieleni syövereihin heittäytyneenä kuvittelin tämän tarkoittavan kaikesta tässä hetkessä luopumisesta, hyvästien sanomista nykyiselle elämälleni.

Vaadin itseltäni mahdottomuuksia, täydellisyyttä ja toimivuutta jokaisessa hetkessä. Vaadin rauhaa ja synkroniaa, vaikka sisälläni kumpusi tuli.  Tuli tehdä, luoda, muuttua. Tuli, jolle en löytänyt vastinetta ympäristöstäni. Tuli, joka poltti minut puhki, niin, että hetkellisesti katosin savuna ilmaan.

Viisain kehoni pysäytti minut. Kivulla, jota en koskaan ole kokenut. Kivulla, joka pakotti minut pysähtymään, sillä jokainen askel eteenpäin fyysisesti sattui. Kipu sykki kehossani ja rakkauteen kääntymisen sijaan yritin ymmärtää mikä minussa on vikana. Mitä olen tehnyt väärin? Syytin itseäni siitä, etteivät unelmani näyttäneet käyvän toteen, syytin itseäni muiden käytöksestä, uskottelin itselleni, että minussa on jokin vikana koska mikään ei tunnu soljuvan eteenpäin.

Fyysinen kipu pakotti minut pysähtymään, käperryin lattialle asentoon, jossa pystyin vapaasti hengittämään ja hengitin. Hengitin kipupisteeseeni, lähetin sinne rakkautta ja energiaa. Huomasin syytteleväni itseäni siitä, etten viidessä minuutissa pystynyt parantamaan itseäni. Ja hengittelin lisää.

Hengitin ja tunsin jonkin minussa liikahtavan, hellittävän. Hengitin, keskityin ilman virtaan kehossani. Hiljalleen varjot, jotka peittivät nykyhetken, alkoivat haalistumaan ja aloin näkemään tämän hetken. Todellisuus nosti päätänsä. Kaksi päivää makasin ja hengittelin, totuttelin elämään ja olemaan tässä hetkessä. Hengitys on mahtava työkalu, joka palauttaa meidät nykyhetkeen.

Tunsin pahan olon ja kivun valuvan minusta ulos. Sanoin hei rakkaudelle ja rauhalle itsessäni, syleilin niitä. Syleilin itseäni ja annoin itselleni tilaa olla. Vain ja ainoastaan olla. Juoda teetä, käydä kävelyllä, makoilla sängyssä ja lukea hyvää kirjaa. Annoin itseni innostua pienistä arkisista asioista; siivoamisesta, ruoan laitosta, suihkuista ja venyttelystä. Annoin tulevan ja unelmieni olla. Vieläkin ne minulla on, vieläkin haluan unelmani elää, mutta minulla ei ole mihinkään kiire. Ensin on kuljettava yhdestä pisteestä toiseen. Ensin on elettävä tätä hetkeä.

Halaan itseäni ja sallin sen, etten aina pysty olemaan läsnä. Lähetän rakkautta itselleni ja sille voimaolennolle, joka pyrki elämään muutoksen läpi vauhdilla. Toisinaan elämämme muuttuvat niin radikaalisti, että kadotamme kosketuksen tähän hetkeen. Kadotamme kosketuksen siihen mikä on nyt, sillä emme ehtineet sisäistää, sitä mikä juuri muuttui. Ja välillä tämä uusi todellisuus on niin kivulias, että mielellämme hyppäämme tulevaan, pyrkien luomaan jonkin tasapainon menneen ja menetetyn kanssa.

Uuden hyväksyminen on aina oma prosessinsa, joskus se käy helpommin toiste vaikeamman kautta. Tuntui se kuinka kivuliaalta tahansa, on tärkeä pysähtyä tähän ja nyt, itsensä ääreen. Nähdä kaikki hyvä mikä omassa elämässä on nyt, on annettava tilaa itselle ja löydettävä rakkaus itseään kohtaan. Rakkaus ja lempeys sinua kohtaan, joka niin kovasti pyrkii suojelemaan ja auttamaan sinua, keinolla millä hyvänsä.

Kun tunnet, että tämä hetki on saavuttamattomissa ja ajatuksesi jatkuvasti seikkailevat joko menneessä tai tulevassa, pysähdy. Ota askel taaksepäin ja päästä irti kaikesta mitä sylissäsi kannat. Pysähdy ja hengitä. Uppoudu hengitykseen, ilman kulkuun sinussa ja sinusta. Maadoitu tähän hetkeen ja huomaa, että olet elossa. Tässä ja nyt, elät ja hengität. Elämäsi on tässä ja nyt, ei huomisessa, ei eilisessä. Tässä. Löydä tämä hetki ja löydä rakkaus itseäsi ja elämää kohtaan. Lempeys, joka sallii kaiken mikä on, vailla odotuksia tai vaatimuksia. Hengitä. Olet tässä, olet elossa.

Uskalla olla läsnä. Vaikka välillä olo on hapuileva ja epävarma, huomaa myös rauha tässä hetkessä. Luottamus. Varmuus. Ne ovat kaikki läsnä tässä ja nyt, sinussa ja sydämessäsi. Antaudu niille, nojaa niihin. Antaudu itsellesi ja elämälle. Antaudu hengitykselle ja tälle hetkelle.

Rakkaudella,
Ida