Huomaan havahtuvani siihen, ettei elämä ole niin vakavaa. Muistan yhtäkkiä, ettei mikään ole lopullista. Elämä on jatkuvaa kiertokulkua ja huolehtimisen sijaan voin kohdata tämän loputtoman kiertokulun uteliaisuudella ja avoimuudella. Lempeydellä ja rohkeudella. Hetki kerrallaan antaen elämän virrata juuri niin kuin se kullakin hetkellä virtaa.
Antaessani tilaa elämälle virrata, luottamalla sen kannattelevaan voimaan löydän kyynelten seasta naurua, pelon sijaan kohtaan itsessäni innostuksen ja pakokauhun sijaan rauhan siitä, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoituskin. Minun ei tarvitse tietää kaikkea, en tarvitse varmuutta tulevasta, tarvitsen ainoastaan luottamuksen tähän hetkeen. Syvän uskon siihen, että riippumatta siitä, mitä tapahtuu, elämä kannattelee.
Elämä kannattelee, aina. Silloinkin kun tuntuu, että hukumme siihen. Jos muistamme hengittää, huomaamme kuinka vesi allamme kannattelee meitä, hiljaa heiluttelee meitä maailman rytmissä. Voimme sulkea silmämme ja nauttia tästä keinunnasta, antaa virran viedä ja uteliaisuudella kohdata sen, mihin virta meidät vie.
Elämä ei ole niin vakavaa. Olemme täällä oppimassa, kasvamassa ja kokemassa. Jokaisessa hetkessä voimme valita uppoudummeko mielemme syövereihin ja annamme sen myrkyttää olotilamme peloillaan, vaan nojaammeko maailmaan ja luotamme siihen, että se kannattelee ja vie meidät kohti sitä, mitä meille on tarkoitettu.
Pelko on lamaannuttava, se vie voimat, se ei salli tilaa rakkaudelle. Mutta, kun osaamme päästää irti tuosta pelosta, tarkastella mistä se kumpuaa, pystymme myös nousemaan siitä ulos. Pystymme nousemaan kohti rakkautta, kunhan vain havahdumme pois mielestämme ja sen lukuisista sokkeloista. Kunhan muistamme kuunnella itseämme.
Jos seuraamme omaa sydäntämme, sielumme kutsua. Jos kuljemme kohti niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta. Jos, sallimme itsellemme sen mikä sytyttää sielumme tuleen ja saa koko olemuksemme tanssimaan, voiko mikään seistä tiellämme?
Mitä lähemmäs pääsemme itseämme, mitä paremmin kuulemme oman sisäisen äänemme, sitä herkemmin voimme seurata omaa polkuamme. Ja kulkiessamme omalla polullamme, vailla ristiriitoja, vailla tunnetta siitä, että jonkin pitäisi olla toisin, kuljemme rakkaudessa. Kuljemme käsi kädessä luottamuksen kanssa, tanssahdellen kohti sitä, mikä on meille tarkoitettu.
Elämme täydesti jokaista hetkeä, koemme. Todella koemme maailman ympärillämme, sen jokaisen juovan, rypyn, pehmeän ja kovan kohdan. Emme enää elä erillämme maailmasta, omassa todellisuudessamme, vaan yhdymme koko maailmaan, elämme totuutta. Uteliaina kuin lapsi tutkimme, koemme, kokeilemme, kaadumme, nousemme, innostumme ja tutkimme taas.
Elämä on loputon tutkimusmatka. Seikkailu, jonka aikana kasvamme, koemme, opimme, suremme, iloitsemme, itkemme ja nauramme. Jokainen kokemus on ainutlaatuinen, jokainen kokemus antaa meille ja opettaa meitä. Kasvattaa ja kehittää meitä. Jokainen sydänsuru, muutos ja haaste on meille luotu, jotta pääsemme entistä enemmän kosketuksiin itsemme kanssa. Jotta, pääsisimme lähemmäs itseämme, sitä todellista valo-olentoa, joka olemme. Jotta, pääsisimme lähemmäs rakkautta, sitä valtavaa voimaa, josta tämä maailma on syntynyt.
Uteliaana kohtaan tulevan, innostuneena astun taas uuteen aikaan, uuteen todellisuuteen. Elän muutosta, olen sen kanssa yhtä ja ilolla otan vastaan kaiken mitä elämä tuo tullessaan. Sanon kyllä rakkaudelle, sanon kyllä kaikelle hyvälle. Sanon myös kyllä elämälle, kaikissa sen olomuodoissa, sallin sen sellaisena kuin se on ja kohtaan sen avoimena, vastaanottavana ja nöyränä. Uteliaana ja innokkaana oppilaana, muistaen ettei mikään ole lopullista. Elämme jatkuvassa kiertokulussa, loputtomassa rakkauden virrassa, jossa kaikki on mahdollista.
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Jätä kommentti