Vilkaisin viidakkoverhojeni taakse maalaamisen lomasta, sormet suttuisina yritin raottaa verhoa ja katsella lumihiutaleiden putoavan hiljalleen alas. Eilenkin illan pimetessä taivaalta putoili hentoisia timantteja, kimaltelevia ihmeitä. Muistin jälleen talven kauneuden, nautin pimeydestä sen kääriessä minut vaippaansa ja vapaana askelsin hetkellisessä ihmemaassa.
Täytän elämäni väreillä, katselen kuvia turkoosin meren rannoilta ja kaipaan lämpöön. Kaipaan niin kovasti ilmastoon, joka ei kuluta minua puhki. Joka tuo energiaa sen viemisen sijaan. Katselen alas putoavia lumihiutaleita ja mietin, kuinka onnekas olen saadessani kokea tämän kaiken. Katselen alas putoavia lumihiutaleita ja haluan juosta ulos tanssimaan niiden kanssa.
Harmaa peittää taivaan ja aurinko tuskin enää nostaa päätänsä sanoakseen meille hei. Pimeydessä valot loistavat kirkkaammin, mutta jokin saa minut myös kaipaamaan pois. Kaipaamaan lämpöön. Kaihoisasti muistelen aikaa, jolloin asuin rannalla, jolloin viileys oli harvinainen luksus. Katselen ympärilleni ja ihmettelen mitä täällä teen, missä olen.
Väsymys valtaa kehoni, kutittelee sitä, pyytää käpertymään vilttiin ja ottamaan aikaa itselle. Sisäinen aurinkoni haluaa räjäyttää pimeyden pois, haluaa tanssia päivän lävitse, upottaa kädet maaliin, antaa sanojen virrata valtoimenaan. Aurinko jo kapuaa horisontin taakse ja hämärässä pohdin miltä värit näyttävät valossa – miltä värit näyttävät kun elämä jälleen saapuu luoksemme.
Talvi on ihmeellistä aikaa. Ristiriitaista, suloista, surullista, tahmeaa ja räiskyvää. Annan maalin kuivua ja käperryn nojatuoliin Sadan Vuoden Yksinäisyyden kanssa. Siltä tämä talvi hieman tuntuu, Sadan Vuoden Yksinäisyydeltä, kollektiiviselta yksinäisyydeltä, ykseyden yhdessäololta. Nousen kirjoittaakseni alas ne sanat, jotka ovat koko päivän pyörineet mielessäni, etsineet muotoa, yrittäneet päästä pinnalle. Tässä ne nyt ovat, hieman sekavina, epämääräisinä. Ehkä kuvaten tätä oloa, sitä kuinka ainainen harmaus vaikuttaa mieleen, kehoon, oloon. Sitä kuinka alas leijuvat kristallit nostattavat hymyn huulille ja kuinka vasemmassa ranteessani lepäävä simpukka muistuttaa rakkaudesta.
Jokainen päivä havahdun katsomaan tuota pientä simpukkaa, jonka poimin rannalta, kun aurinko vielä lämmitti ja aallot tyrskysivät kohti autiota rantaa. Siellä makoilimme, tyytyväisinä, onnellisina, elämään luottaen, rakkauteen luottaen. Kotiin tullessani pujotin sen nahkanauhan lävitse ja sanoin kantavani merta aina mukanani. Oikeasti kannan muistutusta rakkaudesta, sen puhtaimmassa muodossa, yhtä valtavana kuin meri, en vain tuolloin uskaltanut sanoa sitä ääneen.
Lumihiutaleet ovat muuttuneet sateeksi ja käännyn pesemään sotkuiset käteni. Katselen kuinka vesi valuu simpukkaan ja siitä ulos. Katselen ja muistan, muistan tuon täydellisen hetken ja astun taas rakkauteen, luottamukseen ja valoon. Katselen veden virtausta ja hyväksyn sen, että meidän on tyhjennyttävä voidaksemme täyttyä uudelleen.
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Jätä kommentti