Oloni on väsynyt, nuutunut. Yhtä kuivahtanut kuin maa ympärilläni, jota vesipisarat eivät ole koskettaneet kuunkiertoon. Leikkaan kiivin eri lailla kuin eilen, hymähtelen sille kuinka pienillä asioilla voimme tehdä muutosta. Kuinka pienillä eleillä voimme muuttaa rutiinejamme, kuinka pienillä ajatuksilla huomioida maailmaa ympärilläni. Keskustelin eilen opettajani kanssa opinnäytetyöstäni, vaikka todellisuudessa minusta tuntuu, että keskustelimme elämästäni. Jäin miettimään tarvitseeko valita, vai voiko elämässä saada kaiken? Kuinka paljon omat ajatuksemme todellisuudesta vaikuttavat valintoihimme, kuinka paljon tilaa annamme itsellemme toteuttaa itseämme. Kuinka monin eri tavoin sallimme itsemme toteuttaa sydämemme kuiskauksia?
Hetkellisesti näen silmieni edessä, kuinka kaikki elämässäni tukee toistaan. Kuinka ne turhimmiltakin tuntuvat asiat ovat valtavan merkityksellisiä, kuinka kiertotiet ovatkin tukipilareita, kuinka odotus onkin uuden maailman maalaamista. Kuinka emme koskaan ole yksi asia, yhden todellisuuden vankina, vaan lukemattomien maailmojen yhteenkutoutuma. Kuinka maallinen tukee taivaallista, kuinka ruumiillinen tukee henkistä, kuinka mudasta kasvaa Lotus kukkia. Olemme kolikon molemmat puolet, olemme kaikki.
Miksi yritämme siis lokeroida itsemme yhteen? Miksi pyrimme pysymään kolikon toisella puolella, maassa, kehossa, mudassa, miksemme salli myös toista puolta itsellemme. Miksi ajatuksemme ovat niin ehdottomia, kun voisimme nauttia niin mutakylvyistä kuin kauniista kukista. Voisimme elää tasapainossa.
Silmieni edessä välähtää kuva siitä, kuinka voin elää elämän kaikkia puolia. Antautua täydesti kaikelle sille, mikä tuntuu oikealta. Yhtäkkiä ymmärrän kuinka paljon voin elämässäni tehdä, kuinka paljon mahdollisuuksia on. Kuinka kiemurtelevat polut vievät kaikki samaan pisteeseen, kuinka tuo määränpää ei ole tärkein, vaan matka. Matka, kokemukset, kokeminen. Täydesti eläen, kaikkea sitä mitä maailma eteemme tuo. Kaikkea sitä, mille sydämeni sykkii.
Uteliaisuus minussa janoaa jatkuvasti lisää, lisää tietoa, kokemuksia, kohtaamisia. Kuvitellessani yhden tien olevan päässään huomaan aina vain, kuinka tuo tie levenee, kuinka se ei pääty tai haaraudu, se vain ottaa lisää tilaa. Antaa enemmän, mahdollistaa enemmän. Elämä on loputon jatkumo, jokainen hetki ponnistaa seuraavaan, jokainen askel toiseen, jokainen kokemus rakentaa pohjaa seuraavalle. Olen ikuisella oppimismatkalla, matkalla, jolla voin estoitta kokeilla ja tutkia. Ihmetellä ja kyseenalaistaa. Sukeltaa syvyyksiin ja tunneleita pitkin eri puolelle valtamerta. Tunnen suurta vapautta vihdoin sisäistäessäni sen, ettei minun tarvitse rajoittaa itseäni yhteen. Minun ei tarvitse valita. Voin elää ja kokea, juuri niin kuin kunakin hetkenä tuntuu hyvältä ja oikealta. Seurata sydämeni kuiskauksia ja ymmärtää, että unelmani elävät ja liikkuvat, pienenevät ja kasvavat, ovat suurenmoinen spiraali, jolle ei näy loppua.
Toivon, että yhä useampi uskaltaisi tarttua kiinni unelmiinsa, pieniin ja suuriin. Vailla rajoja tai ehtoja, vailla ajatusta siitä, että jokin valinta on lopullinen. Ilman huolta siitä, että jokin olisi ikuista. Vaan ilolla siitä, että nyt on tämän aika ja minä sallin tämän itselleni. Sallin kaiken itselleni, kaiken hyvän, kaiken rakkauden, kaiken minkä ansaitsen. Sillä sitä elämä ihmeellisyydessään on, antautumista ja seikkailua, avoimesti ja lempeästi. Ilolla ja valolla, rakkaudella itseä ja maailmaa kohtaan.
Muutos elää mitä pienimmissä asioissa, ja nuo pienimmät asiat ovat valtavia, ne ovat elämämme. Energia virtaa vapaammin antaessamme itsellemme luvan elää vapaasti ja vailla rajoja. Väsymys väistyy, kun annamme sille tilaa, tilaa näyttää mistä se kumpuaa. Rajat hälvenevät ja maailma avaa ovensa. Asettelen kiivin appelsiinin siivujen viereen ja nautin elämän pienistä iloista, väriloistosta ja siitä ajatuksesta, että jokainen hetki on uusi, erilainen. Että kaikki on mahdollista ja minä olen itse oman elämäni mahdollistaja.
Uskotko sinä siihen, että kaikki on mahdollista?
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Jätä kommentti