Minulta kysytään usein, miksi opiskelen arabiaa ja mitä aion opintojeni jälkeen tehdä. Vastaan aina, että koen sekä kielen että kulttuurin mahdottoman kiinnostavina, enkä tiedä tulenko tekemään yhtään mitään Arabialla opintojeni jälkeen. Nauttia siitä, että olen saanut kurkistuksen toiseen maailmaan, että olen oppinut jotakin uutta. Tämä vastaus harvoin tyydyttää kysyjää; mutta miten aiot hyödyntää opintosi? kuuluu seuraava kysymys.
En mitenkään ja jokaisessa hetkessä. On ollut mielenkiintoista seurata muita opiskelijoita ympärilläni, monelle oppiminen ei ole se syy miksi he opiskelevat, vaan kaiken alla loistaa jokin päämäärä. Opiskelu on ainoastaan välttämätön pakko tuon päämäärän saavuttamiseksi, jonkin työn, uran, ihanne-elämän saavuttamiseksi. Ihmettelen aina mikseivät he näe elämäänsä nyt, miksi tuleva on niin tärkeä, että tämä hetki jää jalkoihin?
Olemme pienestä pitäen oppineet, että jokaisesta teosta tulisi jotenkin hyötyä. Jokaisen askeleen tulisi viedä kohti seuraavaa, kohti jotakin päämäärää. Meille ei ole opetettu kuinka nauttia matkasta, vaan kuinka aktiivisesti työskennellä jotakin kohti. Ainaisesti pyrkiä johonkin suurempaan, aina tietää miksi jotakin teemme.
Mitä, jos tekisimme enemmän silkasta tekemisen ilosta? Kävisimme kouluja halusta oppia, uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta. Mitä jos siirtäisimme pääpainon suorittamisesta kokemiseen, mitä jos emme työskentelisi jotakin kohti, vaan keskittyisimme täydesti elämään käsillä olevaa hetkeä? Kuinka erilainen maailmamme olisi, miten me voisimme ihmiskuntana, kollektiivina ja yksilöinä? Ihmettelen.
Ihmettelen ja tunnen pientä surua siitä, kuinka vähän annamme tilaa kokemiselle, kuinka vähän teemme tekemisen ilosta, kuinka vähän annamme tilaa oppimiselle, jos emme näe siitä kumpuavaa hyötyä. Toivon, että jokainen meistä tekisi enemmän asioita, jotka tuottava itselle iloa – olivat ne kuinka hassuja tahansa. Toivon, että useampi meistä kokisi elämää sen suorittamisen sijaan. Toivon, että olisimme uteliaampia, valmiita oppimaan, avoimia uudelle. Oppimaan silkasta oppimisen ilosta, vailla ajatusta siitä, että meidän tarvitsisi suuremmin mistään hyötyä. Eikö tiedon lisääminen itsessään ole tarpeeksi? Eikä jokainen uusi asia avaa meissä itsessämmekin jotakin uutta?
Mitä enemmän olen läsnä tässä hetkessä, sitä kauemmaksi suorittaminen lipuaa minusta. Sen sijaan täytyn uteliaisuudella, halulla oppia ja ymmärtää. Toiveella kokea ja elää. Yhä enemmän huomaan kuinka vähän merkitystä tulevaisuudella on, yhä enemmän ymmärrän, kuinka merkityksellistä on olla läsnä tässä hetkessä. Kuinka merkityksellistä on elää, kokea, tutkia, ihmetellä, oppia ja kokeilla, jokainen hetki, niin pieniä kuin suuria asioita. Mitä enemmän ihmettelen ja tutkin, sitä enemmän tunnen olevani läsnä, todella läsnä tässä maailmassa. Osa jotakin suurempaa, yhteydessä kaikkeen, eläen yhdessä maailman kanssa, en siitä erillään.
Toivon, että me kaikki, edes kerran päivässä tekisimme jotakin silkasta tekemisen ilosta, vailla ajatusta siitä, mitä tuo teko meille tulevaisuudessa antaa. Silkasta uteliaisuudesta, ilosta ja rakkaudesta elämää ja itseämme kohtaan. Jotakin, joka kutkuttaa. Jotakin, jota haluamme tehdä, joka innostaa. Kuin lapsi, uteliaana kokeillen ja seikkaillen. Toivon, että toimisimme vahvemmin luovuudesta käsin ja jättäisimme suunnitelmallisuuden lomalle, edes hetkeksi.
Haastan sinut tekemään jokainen päivä jotakin silkasta tekemisen ilosta ja uteliaisuudesta! Ihan mitä vain, piirtämisestä lukemiseen, mikä kutkuttaa sinua, mistä olet ollut kiinnostunut jo jonkin aikaa muttet ole saanut tehtyä. Ota itsellesi aikaa ja anna itsesi uppoutua johonkin silkasta tekemisen ilosta!
Otatko haasteen vastaan?
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Jätä kommentti