Ida Hedman

Kun olin lapsi, näin Jumalan
ja näin enkeleitä,
katselin korkeuksien ja syvyyksien salaisuuksia. Luulin, että kaikki
näkivät saman. Lopulta ymmärsin, etteivät he nähneet.

– Shams-i Tabrizi

Muistan, kun Elif Shafakin Rakkauden aikakirja astui elämääni, kuinka kansi puhutteli minua kirjakaupassa ja, kuinka kietouduin tarinan vietäväksi. Kuinka kirja pysyi mukanani vuosia, kuinka edelleen silmieni osuessa kirjaan kirjahyllyssä sydämessä läikähtää.

Hiljaisena hetkenä avasin kirjan monen vuoden tauon jälkeen. Niin monen, etten edes muista tarinaa, ainoastaan sen lämpimän tunteen, joka kirjasta on aina huokunut.

Vuosien tauon jälkeen kirja on muistuttanut monesta, mutta ennen kaikkea siitä, kuinka tärkeää on jakaa omaa tarinaa. Kertoa omaa totuuttaan, sanoittaa kaikkea sitä mitä elämässään kokee ja kohtaa.

Niin helposti jättäydymme omaan maailmaamme, suljemme sen pois multa, kiedomme sisäisen viisautemme kääröön, jonka vain aniharva pääsee näkemään ja kokemaan.

Kun syntyy herkkänä, tietoisena ja avoimena tähän maailmaan, voi elämä helposti avautua yksinäiseksi ja irralliseksi. Tilaksi, jossa harvoin pääsee jakamaan kaikkea itsestään, jossa harvoin voi seistä kirkkaana ja suurena, auringon lailla maailmassa.

Kun näkee, kokee ja tuntee niin paljon mitä moni muu ei aktiivisesti näe, koe tai tunne, jää nuo tuntemukset sanoittamatta. On helpompi olla hiljaa kuin kohdata kummastelevia katseita. Helpompi piilotella omaa totuuttaan kuin puolustella sitä ihmisiltä, jotka eivät omalta tietoisuuden tasolta pysty sitä ymmärtämään.

Vaikka samalla tietää, että kaikilla on mahdollisuus ja kyky nähdä ja ymmärtää, tuntea ja kokea kaikki se minkä itsekin näkee ja kokee. Kaikilla on kyky avautua sisäiselle viisaudelleen, maailmamme on vain hyvin tehokkaasti sulkenut tuota kykyä, vähentänyt sen tilaa, tehnyt siitä jotakin, jota on tarve peitellä.

Ihmisyys on toisinaan suurta tasapainon etsimistä. Kuinka kulkea omassa totuudessa, kuinka sanoittaa omaa viisauttaan, kuinka jakaa omia kokemuksiaan, kun kukaan ympärillä ei tunnu ymmärtävän.

Ja silti tietoisuus pyytää tilaa, pyytää tulla sanoitetuksi. Silti kaipuu ymmärretyksi tulemiselle ja yhteydelle on aina suuri. Ja se ilo, kun löytää toisen, jonka tunnistaa, jonka kanssa voi jakaa, joka avoimena kohtaa sinut, on aivan suunnattoman suuri.

Vaikka maailmamme on välillä karu ja energia paikoin negatiivinen, vaikka niin moni ei ymmärrä ja väistelee yhteyttä niin itseensä kuin omaan viisauteensa, ei usko siihen valtaisaan energiavirtaan, jossa elämme, silti olisi tärkeä jakaa.

Jakaa ja sanoittaa, tuoda omaa viisauttaan esiin ja ylös, jakaa sitä kallisarvoista viisautta, joka lävitsemme virtaa.

Minulle sanotaan usein, ettei ole helppo polku olla niin avoin ja herkkä, aistia koko maailma, nähdä ihmisyyden lävitse sydämiin, nähdä puhdas kokonaisuus kaiken alla. Matka on helposti yksinäinen, ulkoinen ja sisäinen elämä hieman irrallisia toisistaan.

Samanaikaisesti minua aina muistutetaan siitä, että tämä on se polku, jonka olen valinnut. Olen valinnut syntyä tähän maailmaan, olen valinnut tämän tehtävän itselleni, ja se on äärettömän tärkeä.

Vuosien aikana olen kuitenkin oppinut jakamaan, jakamaan ja sanoittamaan, rohkeasti seisomaan omassa totuudessani, vaikka maailma seisoisi sitä vastustaen. Välillä pienesti, ujosti, toisinaan suuresti ja voimakkaasti.

Jakaminen avaa aina, tuo elämän lähemmäksi, muistuttaa siitä, että vaikka meistä kuinka tuntuu, että olemme yksin omien ajatustemme ja kokemustemme kanssa, emme sitä kuitenkaan ole.

Jakaminen avaa, niin itseä kuin muita, auttaa energiaa virtaamaan hieman vapaammin, elämää asettumaan uomiinsa, kulkemaan sille suunniteltua suunnittelematonta polkua.

Ja mitä ihmeellisimmistä paikoista, mitä ihmeellisimmin tavoin yhteys ja tunnistaminen aina löytävät luoksemme. Joskus kirjoista, sanoista, jotka herättelevät jotakin, jota kenties itse ei ole pystynyt sanoittamaan. Toisinaan ihmisistä, avoimista keskusteluista, rohkeudesta jakaa. Toisinaan luonnosta, musiikista – kaikesta. Elämä ympärillämme on täynnä ihmeitä, täynnä yhteyttä, ja jos olemme siinä läsnä, täydesti elämässä läsnä, uskallamme jakaa ja olla avoimia, elämä tuo luoksemme juuri ne yhteydet, joita tarvitsemme.

Ne muistutukset, joita tarvitsemme, muistutukset, jotka kerta toisensa jälkeen muistuttavat meitä siitä, että emme koskaan ole yksin.

Pienen pysähdyksen inspiroimana, yhden kirjan innoittamana, halusin muistuttaa sinua siitä ettet ole yksin. Muistuttaa sinua siitä, että sisäinen maailmasi, valtava viisautesi, on jakamisen arvoinen.

Muistuttaa sinua siitä, että sinä ansaitset tulla nähdyksi ja kuulluksi omassa kokonaisuudessasi, juuri sellaisena kuin olet.

Kuten löysin Shafakin Rakkauden Aikakirjan vuosien jälkeen, löysin myös muistiinpanoistani kirjoituksen, jonka olen kirjoittanut vuosia sitten. Kirjoituksen, joka toi hymyn huulilleni ja muistutti minua siitä, miksi kirjoitan, teen hoitoja, autan unelmien avaamisessa ja tarjoan kursseja. Tämän kirjoituksen:

Minulla on unelma, unelma siitä, että me hengittäisimme hieman vapaammin, tuntisimme hieman syvemmin. Että me uskaltaisimme elää hieman vahvemmin, ettemme enää antaisi pelolle valtaa.

Toivon, että voisimme rakastaa vapaammin. Antautua kaikelle sille, minkä rakkaus tuo mukanaan. Antautua ilolle. Antautua vapaudelle itsessämme.

Unelmoin, että astuisimme niin vahvasti itseemme, että näkisimme kuinka olemme kaikki yhtä. Että näkisimme kuinka olemme kaikki rakkaus.

Ja sen takia minä kirjoitan, rakkauden takia. Jos millään tavalla voin lisätä rakkautta tähän maailmaan, sen teen. Jos mitenkään voin luoda jotakin kaunista siitä tuskasta ja surusta, jota me koemme, niin sen luon. Jos mitenkään voin tuoda valonpisaroita pimeyteen, niin ne tuon.

Sillä, mitä minä näen sinussa on minua. Mitä maailma tuntee, sen tunnen itsessäni. Sillä me olemme kaikki yhtä – mitä sinä koet, sitä minäkin koen. Sillä me olemme yhdessä vastuussa siitä elämästä, jonka maan päälle luomme, itsellemme ja muille.

Ja minä unelmoin. Rakennan pilvilinnoja ja katselen kuinka uloshengityksellä vapautan unelmani maailmaan. Sadepisaroita täynnä rakkautta ja voimaa, rohkeutta ja lempeyttä, vapautta ja syvyyttä. Pisaroita, jotka leviävät kaikkialle, meihin jokaiseen.

Sillä me kaikki koostumme vedestä. Olemme yhdessä valtameri, suunnaton luonnonvoima, itse elämä. Vedestä näemme heijastuksia omasta itsestämme, upeudestamme, voimastamme, vapaudestamme.

Rakkaudestamme, joka lepää valtameren syvyyksissä ja jonka unelmoin vielä nousevan pintaan, taivaisiin, meihin, meistä – syvältä itsestämme vapaasti ja estoitta maailmaan.

Siitä minä unelmoin. Rakkaudesta, ehdottomasta ja vapaasta rakkaudesta.

Rakkaudesta, jotta me jokainen voisimme elää hieman vapaammin, elää omaa totuuttamme, olla siinä läsnä.

Valolla ja rakkaudella,
Ida