Minulla on elävä muisto siitä, kun olen pienenä seissyt valoisassa keittiössä tuolin päällä tiskaamassa. Olen leikkinyt saippuakuplilla ja kasannut tiskaamani astiat huuhdeltavaksi; ensin lasi, sen päälle lautanen, jonka päälle, muki, jonka päälle lautanen, kunnes astioista kasvoi korkea kimaltava torni. Jatkoin hehkuvan tornin rakentamista, kunnes isäni käveli pelästyneenä keittiöön. Hän ei uskonut, että tornini pysyisi pystyssä, vaan kaatuisi ja kaikki astiat hajoisivat. En mitenkään voinut ymmärtää, miten isäni ei nähnyt, etteivät astiat mihinkään kaatuisi. Luottamukseni astiatorniini oli vankkumaton, se pysyisi pystyssä, kunnes astiat huuhdeltaisiin ja laitettaisiin kuivumaan. Minulla ei ollut tästä epäilystäkään.
Pienenä emme näe vaaroja, vahinkoja, epäonnistumisia. Luottamuksemme siihen, että pystymme mihin vain on vankkumaton. Emme ymmärrä kieltoja tai vanhempien huolta; emme ymmärrä, mikseivät he koe sitä vahvaa luottamusta, jonka me elämme, näemme ja koemme jokaisessa hetkessä.
Kasvamme aikuisiksi ja esimerkkimme tavoin opimme sulkemaan sisäisen äänemme, ja keskitämme suuren osan energiaamme pelkoihin, huoliin ja epävarmuuksiin. Aikaisemmin rajattomaan ja valoisaan maailmaamme kasvaa muureja, varjoja ja pimeitä kohtia. Yhtäkkiä maailmamme on uhkia täynnä ja elämisen sijaan energiamme kohdistuu eloonjäämiseen.
Emme enää edes huomaa kuinka asiat järjestyvät, koska olemme niin keskittyneitä kaikkeen negatiiviseen, joka voisi tapahtua. Annamme itsestämme niin paljon pelkoihin, huoliin ja negatiivisuuteen, että ennen kuin huomaammekaan, elämme juuri näitä tuntemuksia todeksi.
Rakastuin, mutta pelkäsin etten ole rakkauden arvoinen ja että, toinen hylkäisi minut. Pelkoni oli niin vahva, etten antanut hänen rakastaa minua, ja pian hän jo kävelikin pois. Stressasin tulevaa esiintymistäni niin paljon, että esiintymispäivänä olin liian sairas mennäkseni lavalle.
Huolehdin niin valtavasti, että saisin tarpeeksi rahaa elämistä varten, että unohdin elää ja päiväni kuluivat rahoja laskellessa. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi omana itsenäni, joten mietin jatkuvasti millainen minun pitäisi olla, ollakseni muille mieliksi. Lopulta olin yksin roolieni kanssa.
Elämme pelkojamme niin vahvasti, että teemme niistä todellisuutta. Emme usko, että pystymme, osaamme tai, että olisimme riittäviä sellaisinaan. Meihin on kylvetty epäilyksen siemen, ja aina epäillessämme itseämme kastelemme tätä siementä, kunnes se on rikkaruohon tavoin vallannut koko puutarhamme ja imee meistä viimeisetkin mehut.
Epäilyksen ruokkimisen sijaan voisimme keskittää energiamme luottamukseen, hyvään ja niihin asioihin, jotka aidosti lisäävät omaa energiaamme ja hyvää oloamme. Ehkä tällöin voisimme rakastua ja ottaa pyyteettömästi vastaan rakkautta. Ehkä voisimme loistaa lavalla omana itsenämme, ja sanoillamme inspiroida myös muita. Ehkä voisimme nähdä, että meillä on tässä hetkessä kaikki mitä tarvitsemme ja rakentaa elämämme tästä todellisuudesta käsin kohti unelmiamme. Ehkä voisimme rakastaa itseämme, hyväksyä itsemme ja luottaa itseemme niin vahvasti, että yksinäisinäkin hetkinä olisimme valtavan rakkauden ympäröimänä.
Epäilemisen, pelon ja stressaamisen sijaan voisimme keskittää energiamme ja ajatuksemme luottamukseen, onnistumiseen ja mahdollisuuksiin. Kaikki on mahdollista, jos vain uskomme omiin mahdollisuuksiimme.
Usko itseen ja omiin mahdollisuuksiin kumpuaa itsensä rakastamisesta, siitä, että täydesti hyväksyy itsensä ja koko sydämellään uskoo siihen, että todella ansaitsee parasta elämässä.
Rakkaudella,
Ida
Ida Hedman 
Jätä kommentti